Pitkät jutut

Lähi-Idän  viimeaikaiset tapahtumat uusine itsemurhaiskuineen ja Israelin täysimittaista sotaa muistuttavat vastaoperaatiot ovat saaneet meidät suomalaisetkin kiinnostumaan enemmälti tapahtuneesta. Kuluneiden viikkojen varrella yhä useampi tuttu henkilö ja barettiveli, tietäen että allekirjoittanut  työskenteli Lähi-Idässä siviilinä ja sotilaana  yli 6 vuotta, on tivannut minulta ”mistä hemmetistä” tässä ”sodassa” on oikeastaan kysymys. Onko vihollisuuksien pohjalla vuosisatoja kestänyt uskonsota vai  Israelin pääministerin Ariel Sharonin ja Palestiinalaisvaltion presidentti Yasser Arafatin;  kahden vanhan jääräpäisen ja  ”kaiken sallivaa ja oikeutettua terroria” aseenaan käyttävän ”vapaustaistelijan” pitkäaikainen kamppailu omien isänmaallisten aatteittensa puolesta. Lähi-Idän sodat ovat saaneet vuosikymmenien  varrella  mittasuhteiltaan suunnattoman rakenteellisen hävityksen sekä henkisen tuskan ja masennuksen aikaan. 

Islam tausta: Lähes 900 vuoden ajan koko nykyinen Israelin maa-alue oli islamilaisten hallinnassa. Israelin valtion perustaminen 1948 oli isku islamille, koska luvatun maan ottivat haltuunsa juutalaiset, jotka islamilaisten käsityksen mukaan edustavat alempaa ja epäonnistunutta uskontoa. Israelin olemassaolo on suuri uhka koko Koraanin uskottavuudelle.  Jos Israel  pysyy kaikista vainoista huolimatta pystyssä, niin islamilaisuus joutuu uskottavuuskriisiin. ”Sen tähden koko muslimimaailman täytyy omistautua Israelin kokonaisvaltaiseen tuhoamiseen”.

Israel tausta: Israelin kansalla on Jumalan takaama oikeus jakamattomaan Israelin maahan Lähi-Idässä. (Hes. 11:17). Kun Jumala teki liiton Abrahamin kanssa, Jumala sanoi: "Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan, Egyptin virrasta aina suureen virtaan Eufrat-virtaan saakka." 

Numeroita: Juutalaisia on tänään alueella noin 6 milj ja palestiinalaisia 3 milj eli Palestiinan alueen alkuperäinen väestömäärä on lähes kolminkertaistunut  Israelin itsenäistymisestä lähtien ja   lisäksi naapurivaltioiden pakolaisleirillä olevien Palestiinan pakolaisten määrä lähentelee jo 3 milj. Entisiä Neuvostoliiton ja Venäjän juutalaisia on puolestaan saapunut Israeliin n 1 milj joista osa on siirtynyt asuttamaan Israelin oikeistohallitusten suosimia uusia siirtokuntia suoraan palestiinalaisalueille verohelpotusten ja erilaisten avustusten  kannustamana.  Alkuperäisen Palestiinalaisvaltion alueella on jo reilusti  yli  200 000 siirtokuntalaista jotka asuttavat juutalaissiirtokuntia seuraavasti: Länsirannalla on 231 Israelin miehittämää asutusaluetta (  n. 176 000 uudisasukasta)  Israelin valtaamalla   Golanin kukkuloiden alueella 42  (n.  20 000 uudisasukasta),   Gaza Strip:n alueella 25   (6900 asukasta), ja  lisäksi Itä-Jerusalemissa 29 (173 000 asukasta)

YK:n rooli :  YK on vuosien varrella pyrkinyt ratkaisemaan  Israelin ja Palestiinalaisvaltion ongelmat  useaan otteeseen mutta todellinen läpimurto on kaatunut osapuolten jääräpäisyyteen ja YK-hallinnon virhearviointeihin. Tästä tarkemmin myöhemmässä kappaleessa. Viimeisin isku YK:n arvovallalle oli ns Jeninin ryhmän hajottaminen ja niinpä Martti Ahtisaari ryhmineen onkin jo  aiheellisen turhautuneena palannut takaisin kotimaahansa. Tehty päätös poikkesi turvallisuusneuvoston ja YK:n jäsenmaiden yleisestä kannasta  ja on uusi osoitus kulissien takaisesta valtapelistä ja taktikoinnista. Israel nöyryytti YK:ta taas kerran Yhdysvaltojen hiljaisella tuella.  Yli 5 miljoonan rikkaan Amerikan juutalaisen painostus edesauttoi Yhdysvaltain kongressia tukemaan ”Israelin terrorin vastaista taistelua”  mm Jeninissä ja varsinainen rauhan prosessi jäi taas kerran taka-alalle. 
YK:n viestittämät päätökset osapuolille ovat  vaarassa jäädä  ”hampaattoman koiran ärhentelyksi” ilman Yhdysvaltain yksiselitteistä tukea. Presidentti George Bushin lähettämä  viesti pääministeri Sharonille ulkoministeri Colin Powellin välityksellä koski ilmeisesti enemmän Palestiinan presidentti Jasser Arafatin jo yli kuukauden kestäneen kotiarestin purkamista kuin Jeninin ryhmän aiottua työtä.  Ironista asiassa on se että  Arafatin vapauttaminen oli  tarpeellisempi ja pitkäaikaisen Lähi-Idän rauhan kannalta luultavasti arvokkaampi kuin yksittäinen Jeninin ryhmän raportti. Ahtisaaren ryhmän paluu lähtökuoppiinsa on  yksittäinen surullinen episodi Lähi-Idän konfliktien monenkirjavassa historiassa.  Kysymyshän ei ole  yhdestä  viimeaikaisesta Jeninin kaupungin tuhoamisesta, väitetystä joukkomurhasta tai ihmisoikeuksien rikkomuksista vaan kymmeniä vuosia vanhan sovittamattoman  konfliktin kaikkien osapuolten osoittamasta vilpillisestä pelistä, taitamattomuudesta ja tyhmästä ylpeydestä  sekä vastentahtoiseksi tuomariksi joutuneen  YK:n  vuosien varrella tehneistä omista arviointivirheistä ja osaamattomuudesta. 

Historiaa: Raamatullisista ajoista lähtien Abrahamin poikien jälkeläiset eli juutalaiset ja arabit ovat asuttaneet nykyistä Palestiinan aluetta aina nykypäiviin asti. Abrahamin laillisen pojan Iisakin ja Hagar piian kanssa tehdyn ”lehtolapsen” Ismailin henkilösuhteet ajautuivat     Abrahamin kuoltua kehnoiksi koska nahistelusta ja keskinäisestä kärhämöinnistä  tuli osa molempien heimojen kyseenalaista perinnettä. Todellinen rauhanomainen rinnakkaiselo vuosituhansien aikana jäi varsin vähiin. ”Serkkupojat” ja heidän jälkeläisensä  vihasivat toisiaan jo raamatullisina aikoina mutta keskinäistä kauppaa kuitenkin käytiin ja molemmat heimot pyrkivät tietysti huiputtamaan kaupanteon aikana toisiaan enemmän tai vähemmän vaihtelevalla menestyksellä.
 Todelliset vakavammat uskonnolliset ongelmat sukulaisheimojen välillä  alkoivat kuitenkin oikeastaan vasta kun  Ismailin jälkeläinen Profeetta Muhammed perusti islamin uskonnon joskus v 600 luvun alussa. Islamilaisen uskomuksen mukaan Muhammed  ”astui” kuollessaan 632  Islamin taivaaseen, Allahin luo Jerusalemista. Uuteen parempaan uskoon  kääntyneet muslimiveljet valloittivat  Jerusalemin ja siitä tuli muslimien pyhä kaupunki. Juutalaiset, joita historian saatossa oli ajettu mm roomalaisten toimesta diasporaan v 132 ja milloin taas  vainottu  erilaisen uskontonsa takia  siirtyivät  Kristuksen syntymän jälkeen kotiseuduiltaan  Lähi-Idästä parempien liiketoimintojen toivossa lähinnä Eurooppaan. He joutuivat taitavina kauppiaina ja  keskiluokkaan kuuluvina vihatuiksi ja kadehdituiksi paitsi uskontonsa  kuin myös paremman varallisuutensa takia. Juutalaisvainojen 1880-luvulla karkottamat juutalaiset palasivat asumaan Palestiinaan, joka silloin oli osa osmanien eli turkkilaisten valtakuntaa ja noilta ajoilta katsotaan sionistisen liikkeen saaneen alkunsa. 
Vuonna 1920 Iso-Britannia sai Kansainliitolta mandaatin hallita Palestiinaa, mikä osaltaan vauhditti juutalaisten maahanmuuttoa alueelle. Juutalaisten emigranttien maahanmuuton lisääntyessä 1920- ja 1930-luvuilla myös palestiinalaisten syvä  viha ja turhautuminen juutalaisia maahanmuuttajia kohtaan kasvoi entisestään. 
Ensimmäiset  suunnitellut terroriteot  juutalaisia vastaan aloitettiin silloin. Arabien ääriainesten mielestä kristittyjen vallassa oleva, nopeasti juutalaistuva Israelin maa oli suuri uhka islamilaisen uskonnon tavoitteille. Huolimatta brittijoukkojen läsnäolosta nuoret juutalaisyhdyskunnat kokivat arabien hyökkäyksiä. Ensimmäinen arabien väkivaltainen hyökkäys Jerusalemin juutalaisia vastaan tehtiin pääsiäisenä 1920. Brittijoukot saivat aikaan järjestyksen vasta kun viisi juutalaista oli tapettu ja yli 200 haavoittunut. 
II maailmansodan aikana  juutalaiset joutuivat ennennäkemättömän juutalaisvainon kohteeksi. Miljoonia juutalaisia tapettiin ja poltettiin natsien keskitysleireillä. Monet uudet Palestiinaan muuttajista olivat alkuperältään  Saksan ja Puolan juutalaisia jotka pakenivat  natsien hirmutöitä Euroopassa. Osa heistä oli sotinut oman maansa ”underground armeijassa” Hitlerin natseja vastaan ja siten saanut käytännöllistä aseellista koulutusta ja kokemusta ”sissisodasta” ja käytännön tiedustelutyöstä.  Heidän panostaan tarvittiin kipeästi kun IDF perustettiin 1948 sodan  aikana ja myös myöhemmin kun  Mossad eli Israelin tiedustelupalvelu perustettiin 1951. 

YK:n rooli 1947-1948: II maailmansodan jälkeen kansainvälinen paine Israelin valtion synnyttämiseen kasvoi koko ajan. Britit jotka olivat yrittäneet hallita aluetta totesivat tehtävän mahdottomaksi ja  niinpä he sysäsivät ongelmavyyhden vasta perustetun YK:n kokemattomaan syliin. YK yritti kuitenkin parhaansa. YK:n Palestiinaa ja Israelia koskevassa suunnitelmassa jo vuonna 1947 ehdotettiin, että 56% olemassa olevasta palestiinalaisalueesta erotettaisiin juutalaiseksi valtioksi loppu olisi jäänyt arabeille. YK:n  tarkoituksena oli siis  perustaa alueelle kaksi valtiota, Israel ja Palestiina, mutta palestiinalaisvaltio jäi perustamatta koska arabit eivät hyväksyneet YK:n esitystä . Palestiinan aluetta  ympäröivien arabivaltioiden johtajien mielestä ehdotus olisi toteutuessaan siirtänyt ”jaossa olevat” parhaat ja viljavimmat alueet juutalaisten hallintaan.  Kaikki YK:n  ehdotukset torjuttiin palestiinalaisten ja aluetta ympäröivien arabivaltioiden silkan ahneuden takia. Jaettavaksi tulevan maa-alueen uusjako oli Egyptille ja Jordanialle tärkeämpää kuin palestiinalaisten pakolaisten kohtalo.  Israelin itsenäistymispyrkimykset  ajoivat Palestiinan vääjäämättä kohti ensimmäistä palestiinalaissotaa. YK:n sovitusesityksiin oltiin tyytymättömiä molemmissa leireissä. Kinastelu ja syyttely eskaloitui lopulta aseellisiksi yhteenotoiksi. Arabit ja juutalaiset vastustivat Palestiinan jakosuunnitelmaa kiihdyttämällä yhteenottoja Jerusalemissa äärimmilleen. 
Brittien mandaatin päättyessä toukokuussa 1948 puhkesi alueella täysimittainen sota juutalaisten ja  arabiarmeijoiden välillä. Vuonna 1948 pidetyn  YK:n yleiskokouksen päätehtäväksi tulikin yllättäen rauhan sovittelu. Maailmanrauhaa uhkaavien asioiden vyöryminen yleiskokouksen työlistalle, toimivan toimeenpanokoneiston puute sekä paikallisten osapuolten haluttomuus rauhanomaiseen ratkaisuun loivat lopulta perusteet Jerusalemin jaolle.  YK yritti parhaansa hallita tilannetta ja irrotti Jerusalemin juuriltaan Palestiinasta  muodostamalla kaupungista kansainvälisen hallinnon alueen. Lähi-Idän  alueelle  perustettiin 1948 aseistamaton sotilastarkkailijaorganisaatio UNTSO valvomaan aselepoa. UNTSOn  päämaja toimi  entisessä Brittien hallintorakennuksessa Government House:ssa Itä-  Jerusalemissa.  UNTSO tarkkaili aselevon toimeksipanoa mutta  ei pystynyt juurikaan muuhun kuin tapahtumien  seuraamiseen ja raportointiin YK:n päämajaan New Yorkiin. . YK:n ja kansainvälisen yhteisön myötävaikutuksella perustettiin brittihallinnon alla olleelle Palestiinalle kuuluneille alueille juutalaisille oma  Israelin valtio. YK:n viimeinen vakava yritys yhdistää jaettu Jerusalem kilpistyi v 1950 molempien osapuolten  sekä arabien että juutalaisten vastustukseen. Jerusalem pysyi edelleen jaettuna kaupunkina.

Vesi: Taistelujen päätyttyä Israelilla oli hallinnassaan 77% Palestiinasta joka oli selvästi enemmän kuin YK oli Israelille alun perin kaavaillut.  Israel ja Jordania jakoivat keskinäisessä ”uusjaossa” YK:n Palestiinan arabeille tarkoittaman  Länsirannan alueen ja  Jordania sai bonuksena haltuunsa Itä-Jerusalemin. Israel sai haltuunsa Genetsaretin järven vesivarat ja Jordan-joen kullanarvoinen vesi sovittiin jaettavaksi Israelin ja Jordanian kesken. Egypti puolestaan "omi" Gazan alueen itselleen. Israelin  väestöstä oli 1948 noin 83%  juutalaisia ja loput arabeja. Israelin valtion synnyttyä 1948 myös laajamittainen juutalaisten exodus uuteen " Luvattuun maahan" alkoi. 

Pakolaiset: YK:n pakolaisleireille siirtyi taisteluita pakoon hetkessä satojatuhansia pakolaisia. Heidän ylläpitoa ja hyvinvointia auttamaan perustettiin 1949 UNRWA eli  United Nations Relief and Works Agency for Palestine Refugees in the Near East.  UNRWAn  piti alkuaan  olla vain  väliaikainen järjestö. UNRWA tarjosi alkuun apua tarvitseville palestiinalaispakolaisille lähinnä majoitussuojaa, lääkkeitä, ruokaa  ja huopia.  Varsin pian UNRWAn toiminta muuttui pysyväksi, koska  pakolaiset ja heidän lapsensa ja lapsenlapsensa  eivät päässeetkään palaamaan takaisin koteihinsa joten heillä ei ollut mitään paikkaa minne asettua asumaan. Jordania ja Egypti eivät olleet vähääkään kiinnostuneita sulauttamaan pakolaisia heimoveljiensä joukkoon. Kansainväliset avustusorganisaatiot huolehtivat pakolaisista joka oli rahallisesti ja ehkä poliittisestikin Jordanialle ja Egyptille helpoin tie.
Tänään UNRWA on pääasiallisin koulutuksen, hätäavun ja terveydenhuollon tarjoaja noin 4 miljoonalle palestiinalaiselle, joista jo yli miljoona on kouluikäisiä. Palestiinan pakolaisten asema Israelin miehittämillä alueilla Länsirannalla ja etenkin Gazassa on äärimmäisen kehno. Gaza muodostuu noin 40 kilometriä pitkästä ja 10 kilometriä leveästä maakaistaleesta Välimeren itäpohjukassa, jonne on ahtautunut yli miljoona palestiinalaista ja muutama tuhat israelilaista uudisasukasta. Gazaan ja Länsirannalle strategisesti sijoitettujen juutalaissiirtokuntien avulla Israel pystyy halutessaan eristämään Palestiinan eri osat toisistaan milloin tahansa joten sovitusta Gazan ja Länsirannan yhdistävästä käytävästä joka avattiin palestiinalaisille  1999 on käytännössä merkityksetön ja yhtä tyhjän kanssa.  Israel ei ole myöntänyt ylityslupia kuin muutamille sadoille palestiinalaisille päivässä. Apua leirien ylläpitoon ja palestiinalaishallinnon luomiseen on saatu maltillisilta arabivaltiolta, EU:lta ja myöskin pohjoismailta mukaan lukien Suomi.

Vanhat riitapukarit: Israelin tuleva pääministeri Ariel Sharon soti vapaussodan aikana tulevan IDF:n joukkueenjohtajana. Hän oli liittynyt jo muutama vuosi aiemmin militanttien juutalaisten  aseelliseen ryhmään Haganaan. Vastapuolen riveissä taisteli puolestaan  palestiinalaisten tuleva presidentti Yasser Arafat. Sodan jumalien kääntäessä selkänsä arabeille, jotka olivat kärsimässä suurimittaista tappiota, palestiinalaisten asia kylmästi unohdettiin. Arabit  riisuivat palestiinalaiset aseista solmien samalla aselevon  (Truce) Israelin kanssa ja yli  700 000 palestiinalaista lähti kotiseudultaan evakkoon naapurimaihin.
Jasser Arafatin oma yksityinen taistelu Israelia vastaan alkoi hiljalleen saada muotoaan. Hän oli mukana perustamassa  Al Fatah:ia , palestiinalaisten  terroristijärjestöä 1959.  Al Fatah ei kuitenkaan päässyt heti muiden arabimaiden suosioon jotka kannattivat sovittelevampaa politiikkaa joten se jatkoi yksityistä sotaansa Israelia vastaan. Palestiinan vapautusjärjestö (PLO)  perustettiin Egyptin, Syrian ja Jordanian toimesta 1964. Arafatin ura kääntyi vihdoin nousuun vasta 1968 nöyryyttävän "Kuuden päivän sodan" (1967) jälkeen. Arabimaat arvioivat että PLO olisi  paras organisaatio sodassa Israelia vastaan.  Jasser Arafat nousi loppujen lopuksi vasta vuonna 1969 PLO:n johtoon joka piti päämajaansa Jordaniassa.

Uudet sodat: "Jom Kippur- sodan" (1973) jälkeen Israelin miehitysalueet  Golanin sekä Siinain alueella kasvoivat merkittävästi. Israel kontrolloi mm koko Siinain niemimaan aluetta ja tärkeitä Abu Rudeisin öljykenttiä. YK perusti uusille kriisialueille uudet rauhanturvajoukot valvomaan rauhaa. Suomikin lähetti oman pataljoonansa Egyptiin. Israelin - Egyptin vastaiselle rajalle perustettiin UNEF II, Israelin - Libanonin rajalle UNIFIL ja Israelin - Syyrian rajaille UNDOF.  PLO:n ainoaksi tukialueeksi jäi 1970- luvun loppupuolella Libanon. PLO lisäsi iskujaan Libanonista käsin Israelia vastaan jolloin  Israel hyökkäsi Libanoniin 1982  tuhoten  PLO:n koulutusleirit  Etelä Libanonissa edeten lähelle Beirutia .  Israelin Libanonin sodan päätavoitteena oli estää palestiinalaisten vastarinnan uudelleen aktivoituminen. IDF valtasi suuren osan Etelä Libanonin alueesta ja perusti raja-alueelle oman puskurivyöhykkeen PLO:n terrori-iskuja vastaan käyttäen hyväksi Israelin hallinnassa olevia alueita ja israelilaismielisiä Libanonin arabeja ( majuri Haddad ja myöhemmin kenraali Lahad).. Huolimatta perustetusta puskurivyöhykkeestä ja mittavasta  miehitysoperaatiosta Libanonin sodan hyödyt jäivät varsin kyseenalaisiksi. Sota tuli Israelille rahallisesti hyvin kalliiksi ja miestappiot nousivat useisiin satoihin kuolleina ja haavoittuneina ja PLO:n johtaja Arafat säilyi hengissä. Miehitysjoukoilta pakoon päässyt Arafat perusti PLO:n uuden päämajan Tunisiaan. 

Palestiinalaisvaltio: 1990- luvulle tultaessa on alkanut näkyä viitteitä mahdollisesta palestiinalaisvaltion synnystä. Länsirannan eli Kuolleenmeren länsipuolella sijaitsevan alueen osalta tilanne muuttui vuonna 1988, kun Jordanian kuningas Hussein luopui vaatimasta Länsirantaa maalleen ja hyväksyi PLO:n Palestiinan kansan edustajaksi. Arafat puolestaan antoi ymmärtää, että PLO olisi valmis tunnustamaan Israelin valtion, mikäli tunnustus olisi molemminpuolinen. Arafat  ilmoitti PLO:n luopuvan Israelin vastaisesta terrorismista joka valitettavasti jäi vain haaveeksi.  Palestiinalaisten tavoitteena olisi  itsenäinen Palestiina, johon kuuluisi Gaza ja West Bank eli  Länsiranta, pääkaupunkinaan jaettu Jerusalem. 1990- luvulla  kävi entistäkin selvemmäksi, että molemmat osapuolet, Israel ja palestiinalaiset, haluavat pitää kiinni kynsin hampain kaikista saamistaan alueista, etenkin Jerusalemista. Israel haluaa pitää pääkaupunkinsa "ikuisena ja jakamattomana", kun taas palestiinalaiset vaativat itselleen Jerusalemin arabienemmistöistä itäosaa mukaan lukien Vanhan kaupungin Jerusalemin kiistellyllä pyhällä moskeija- alueella  jossa  Muslimien oikeuksia tulisi kunnioittaa. 
Myöhemmin vuonna  1993 odottamaton käänne parempaan tapahtui. Oslon salaisessa rauhan kokouksessa Jasser Arafat sekä Israelin presidentti Yitzak Rabin yhdessä ulkoministeri Shimon Perezin kanssa allekirjoittivat historiallisen asiakirjan Palestiinalaisalueen itsehallinnosta.  Kaikki kolme saivat Nobelin rauhan palkinnon 1994. Nobelin rauhan palkintokaan ei  pystynyt estämään vihollisuuksien uudistumista ja lyhyen rauhallisen kauden jälkeen iskut ja kostoiskut alkoivat uudelleen ajautuen kohti veristä  ja satoja uhreja vaatinutta intifadaa 1988. Palestiinalaishallinto toistaa tänään tietoisesti vuoden 1988  tapahtumia,   joka pakotti Israelin myönnytyksiin miehittämistään alueista, Länsirannasta ja Gazasta  Tässä uudessa intifadassa  joka alkoi syyskuussa 2000  ovat kaikki keinot luvallisia ja etenkin ennenäkemättömien  itsemurhaiskujen aallot Israelia vastaan ovat niittäneet julmaa satoa. Vastatoimina itsemurhaiskuille  Israel tuhosi palestiinalaishallinnon  kaikki toimitilat Gazassa, Ramallahissa ja ennennäkemätön terrorismin vastainen toiminta joka lähenteli sotaa aloitettiin melkein kaikissa palestiinalaiskaupungeissa. Arafat pantiin kotiarestiin ja Betlehemin Jeesuksen syntymäkirkko on edelleenkin IDF:n valvonnassa. 
Arafat on nyt vihdoin vapautettu kuukauden kotiarestista pääministeri Ariel Sharonin suostumuksella. Nöyryytetty Jasser Arafat uhkuu vihaa ja kostoa sekä vaatii kovaäänisesti  kansainvälisiä valvontajoukkoja miehitetyille alueille - vaatimus, jonka Israel on vastavuoroisesti jatkuvasti torjunut. Arafat  ”paistattelee päivää” median valokeilassa  keräten ilmeisesti voimia uuteen taistoon. Hän näyttääkin  keskittyvän tällä hetkellä itsepintaisesti ja tiukasti enemmän oman vallan ja saavutetun aseman  pysymiseen, demokratia ja sosiaalisten ongelmien ratkaisu saavat odottaa. 

Tulevaisuus: Kuinka kauan tilanne pysyy Arafatin hallinnassa jää nähtäväksi sillä pakolaisleirien vääjäämätön liikakansoitus, jäteongelmista johtuva  ympäristön tuhoutuminen, jatkuva vesipula, 90% työttömyys ja Israelin tiukkaakin tiukempi valvonta ja  sotaa lähentelevät toimet aiheuttavat tavalliselle palestiinalaisväestölle valtavia paineita myös omaa palestiinalaisjohtoa vastaan.   Järjettömät  iskut ja kostoiskut ovat merkittävästi lisääntyneet ja saavuttaneet  jo tason jolla on merkittäviä negatiivisia maailmanpoliittisia kerrannais- ja heijastusvaikutuksia talouden elpymisen kasvuun johtuen yleisestä epävarmuudesta ja suursodan tai maailman palon pelosta. Yhtenä indikaationa epävarmuudesta mm polttonesteiden maailmanmarkkinahinnat ovat merkittävästi nousseet, sekä pörssikurssit ovat heilahdelleet. 
Maailman johtavien ja teollisten maiden syvä huoli Israelin-Palestiinan tilanteesta ei valitettavasti kumpua suinkaan ihmisläheisistä tai poliittisista syistä tai edes kolmannen maailman sodan uhkakuvista vaan erittäin itsekkäistä rahamaailmaan ja maailmantalouteen kohdistuvasta taloudellisten menetysten uhkista.  On varsin ironista että nämä Lähi Idän jatkuvat ja ennustamattomat epävarmuustekijät talousuhkissa ovat saaneet aikaan sen että ehkä tänään ollaan vihdoin hakemassa todellista pysyvämpää ja rakentavaa ratkaisua Palestiinan kriisille yrittämällä pysäyttää järjettömät terroriteot ja niistä aiheutuva julma koston kierre ennakolta. On erittäin rohkaisevaa että ensimmäistä kertaa maailman lähihistorian aikana  Arabiliiton ja YK:n tavoitteet ovat osapuilleen saman suuntaiset. 

Uhrit: Surullisinta on että sodan todelliset uhrit ovat erilaisista iskuista henkiin jääneet raajarikot sekä raskaiden menetysten myötä parantumattomat henkiset vammat saaneet uhrien omaiset, työtoverit ja tuttavat. Vertailtaessa TV:ssä esitettyjä Jeninin kaupungin  tuhoja Bosnian, Kosovon ja Itä Timorin hävityksiin niin eipä raunioilla ja surevien ihmisten tuskalla juuri eroja ole. Ääretön tuska on  sama riippumatta  Jerusalemin tai Tel Avivin itsemurhaiskun tekijän alkuperästä, iästä ja sukupuolesta tai  kaikki tuhoavan ohjuksen, pommin tai raketin laukaisijan armeijan kotimaasta.

Minun ratkaisuni:  YK:n myötävaikutuksella kahteen osaan jaettu palestiinalaisvaltio  Israelin sisällä on toimivuudeltaan mahdoton toteuttaa.  Kiistellyn Gazan alueen voisi luovuttaa takaisin Egyptille ja antaa halukkaille Gazan palestiinalaisille oikeus siirtyä Länsirannan puolelle tai pysyä Gazassa. Egyptiläiset saisivat täten vastuun Gazan turvallisuudesta. Länsirannasta tulisi puolestaan YK:n valvonnassa ”luvattu” ja itsenäinen Palestiinalaisvaltio.  Suurin osa juutalaisista on  valmiita luopumaan osasta Länsirannan siirtokuntia kestävää rauhaa ja veritöiden loppumista vastaan. Israelin on pakko joskus myöntyä kansainvälisen yhteisön vaatimuksiin. Se ei voi jäädä täysin yksin ja eristetyksi. Taloudelliset seikat sanelevat ehdot tässäkin asiassa.  Vanhat kärttyisät  riitapukarit  Sharon ja Arafat  voisivat myöskin vihdoin siirtyä ansaitulle eläkkeelle ja antaa uusien rauhan tuulten puhaltaa ”Luvattuun maahan”.