12 tunnin yöshifti takana. Virittelen radiotani eri taajuuksille ja kuuntelen BBC:n uutiset. Kuulen, että Kosovosta on löytynyt NATOn ilmakuvissa suurien joukkohautojen merkkejä ja epäillään serbien tappaneen systemaattisesti satoja ihmisiä. Mietin väsyneenä miksi ihmisten pitää tappaa toisiaan. Joskus olen brassaillut ajatuksella, että ainoa asia, joka erottaa meidät nykypäivän ihmiset ns. villistä alkuihmisestä, on se että me emme enää syö vastustajiamme.
Heitä saapui taas 47 bussilastia. Keskimäärin 120 henkeä bussissa eli reilut 5000 henkeä kaikkiaan. Makedonialaiset panivat taas piruuttaan leirin kestokyvyn koetukselle. Uudet pakolaiset olivat huonossa kunnossa. Väsyneitä, märkiä, nälkäisiä loppuun poltettuja ihmisiä, jotka viimeisillä voimiensa rippeillä horjuivat bussista avustusjärjestöjen pystyttämän telttaan ja nukahtivat saman tien kun saivat itselleen nukkumapaikan.
Hyppään OSCE:n Pajerooni ja ajan hiljaa pakolaisleiriä ympäri muistellen sopivaa lausetta Vänrikki Ståhlin tarinoista ”Von Döbeln ratsasti aukkoja katsellen”. Aamu valkenee sateisen tuhruisena Skopjen vanhan lentokentän maastossa. Tuhansien pakolaistelttojen sisällä alkavat aamutoimet. Jotkut telttakunnat kantavat patjansa ulos tuulettumaan ja ravistelevat peittonsa uhmaten ajoittaista tihkusadetta, jotkut yksinkertaisesti eivät vain jaksa tai välitä. Ilmassa tuntuu alistumisen, kärsimyksen, pettymyksen, pelon ja kärsityn tuskan haju, joka materialisoituu likaisten vaatteiden sekä tyhjentämättömien ulkohuoneiden läpitunkevaksi löyhkäksi. Satojen metrien ruokajonot muodostuvat hetkessä ruoanjakopaikoille. Löyhkäävien ja siivoamattomien ulkohuoneiden lähistöllä on samanlaiset jonot, tosin hieman lyhyemmät. Ulkohuone on liian hieno sana kuvaamaan tarpeeseen kehiteltyä viritelmää, jossa säkkikankainen rätti peittää maahan kaivetun kuopan, joka on katettu puulattialla asiaankuuluvine reikineen.
Voin vain kuvitella puulattian kunnon ja yököttävän näyn tuhansien ja taas tuhansien luonnollisella asiallaan kyykkivien käyttäjien jäljiltä. IRC eli International Refugee Committee on saanut tehtäväkseen hoitaa leirin jätehuollon. Paikallinen makedonialainen urakoitsija eli Veikko Huovisen ilmaisua lainaten “kakkihuolintafirma ” ei pysty hoitamaan annettua urakkaa edes osaksi. Jätekasat kasvavat, roskamäärä vain kasvaa ja kulkutautien uhka kasvaa ilmojen lämpiämisen myötä. Alueelle on jo eksynyt läheisen kylän asujaimistosta jokusia lihavia rottia, jotka tyytyväisinä herkuttelevat julkeasti telttarivien välissä olevissa jätekasoissa kymmenien eri avustusjärjestöjen ruoantähteillä. Tarjolla on muun muassa paikallista leipää, ranskalaista non beef hindu mealia, saksalaista ja kanadalaista kinkkusäilykettä, jota jonkun virkailijan tekemän virheen takia oli päässyt jakoon jne. Rotat eivät ole muslimeja, joten kinkkukin kelpaa vallan hyvin.
Muutaman viikon päästä rotista tulee terveysriski, jos asiaan ei puututa nyt. Teen muistikirjaani merkinnän ottaakseni asian esille seuraavassa mahdollisessa tilanteessa eli iltapalaverissa ja pyrkiä saamaan ihmiset aktivoitua siivoamaan ympäristönsä. Roskien poiskuljetus on seuraava suuri ongelma. NATOn vastatessa leiristä roskat hävitettiin nopeasti ja tehokkasti. Kaivinkone töihin, kuoppa maahan ja roskat sinne. Sotilasorganisaatio toimii hyvin ja tehokkaasti kun käsky käy.
Totean surukseni, että israelilainen kenttäsairaala on pakkamassa leiriään ja siirtymässä seuraavalle komennukselle. Ehkäpä Negevin autiomaahan tai Libanoniin, kuka tietää. Enpä uskonut tätäkään päivää näkeväni, israelilaissairaala muslimien pakolaisleirillä. Mitäs sille Nummisuutarin Eskolle sanottiinkaan, “ maailma muuttuu Eskoseni” tai jotain siihen suuntaan. Apu tuntuu kuitenkin kelpaavan hyvin. Mielestäni hieno liike Israelin armeijalta. Inhimillisessä hädässä politiikka menettää merkityksensä ja jos joku ojentaa auttavan käden, niin siihen on tartuttava.
Sain viime viikolla Brittien kenttäsairaalan jättämän tuhannen litran infuusionestevaraston luovutettua juutalaisille. He ottivat sen ilahtuneena vastaan. Kuivia lapsia oli tullut rajan yli paljon. Onneksi yhteistyö toimii. Eilen näin taiwanilaisen sairaanhoitajan kuljettavan toista sairaanhoitajaa tippa kädessä. Lämpöhalvaus ja nesteen puute iskevät näköjään myös avustushenkilöstöön. Mitäs sitten kesällä kun lämpötila on yli 35 astetta. Piipahdan saksalaiskenttäsairaalassa katsomassa eilen syntynyttä vauvaa. Lapsoselle ei löytynyt omaa vuodetta, joten Sainion Sami rustasi puolessa tunnissa lapselle hienon seimen. Kunnioitettava saavutus kun työvälineinä oli vain moottorisaha, kirves ja puukko. Taisipa Samin taideteos päästä ranskalaisen Le Monde -lehden artikkeliin kuvamateriaaliksikin.
Nämä Kosovon pakolaiset eroavat aiemmin näkemistäni monella tapaa. Kokemusperäistä vertailuaineistoa on vuosien varrella kertynyt paljon. Bangla Deshissa 1971 oli 400 000 pakolaista, Gazassa 1973 n 100 000 ja Bihazissa 1994 n 35 000. Bangla Deshin ja Gazan pakolaiset olivat enimmäkseen köyhiä. Inhimillinen kurjuus ja kärsimys ei kuitenkaan eroa olipa sen uhrina sitten kuka tahansa. Entisen Jugoslavian pakolaisilla sekä aiemmin Bosniassa että nyt Kosovossa oli omaisuutta, koulutusta, sivistystä ja unelmia. Omien siirtokarjalaistemme, jos kenenkään luulisi ymmärtävän pakolaisten tuskan. Kosovolaisilta on vähitellen, vuosien saatossa riistetty kaikki. Ensin serbit lopettivat itsehallinnon, sitten vietiin työpaikat, nyt heidät on joko kylmästi tapettu tai vaihtoehtoisesti ajettu pakosalle kodistaan, joka on sittemmin systemaattisesti tuhottu tiili - ja rojuläjäksi. Taloihin jäänyt omaisuus, televisiot, satelliittivastaanottimet, jääkaapit ja pakastimet, on kuljetettu serbisotilaitten toimesta turvaan Belgradin ohjeiden mukaisesti. Mitä ei saada mukaan se järjettömästi tuhotaan. Suuri osa leirin asukkaista on Kosovon suurimpien kaupunkien alueelta ja perheillä oli auto, TV ja osalla jopa kännykkä. Rajalla pakolaisten kaikki jäljellä oleva vähäinen omaisuus (rahat, radiot, kellot ja vaatteet) vaihtavat omistajaa. Naiset alistetaan joukkoraiskauksen uhreiksi ja viimeisimpien tietojen mukaan myös nuoria poikia on raiskattu. Kosovon pakolaisille jää jäljelle vain tuska, epätoivo ja häpeä.
Tapasin eilen entisen vuokraisäntäni Albertin Pristinasta. Sähköinsinööri, neljän lapsen ylpeä isä. Albertilla oli hieno asunto serbien asuttamassa korttelissa keskellä Pristiinaa. Talossa asui 65 serbiperhettä ja vain neljä albaaniperhettä. Albertin kaikki omaisuus mukaan lukien myös kämppäkaverini tohtori Pentti Ourin ja minun asuntoon jättämä omaisuus oli kuulemma kannettu heti serbien asuttamaan naapurikämppään, mukamas turvaan. Perkeleen rosvot. Muistan kyseiset serbinaapurit hyvin. Mies oli pieni ja laiha hiljainen käppänä, vaimo taas iso ja turpea, huonokäytöksinen ja haisi uskomattoman pahalta hieltä. Jouduttuani kerran rouvan kanssa samaan hissiin jouduin pakosti jäämään viidennessä kerroksessa pois kun en jaksanut enää pidättää henkeä. Yhdeksänteen kerrokseen oli aivan liian pitkä matka. Albertin perhe oli hajonnut rajalla serbisotilaitten toimesta. Mitenkähän voisin kaveria auttaa? Pelle Pelottoman mietintämyssy vaan päähän ja keksimään jotain konkreettista.
Ajelen takaisin kohti komentotelttaamme Brazdan vanhalle lentokentälle. Teltta-alueella haisee vahva palaneen käry. Kaiken surkeuden ja epätoivon keskelläkin normaali elämä jatkaa vääjäämätöntä kulkuaan kaikesta hädästä huolimatta. Palaneen öljyn ja kankaan haju tuo elävästi mieleeni pilkahduksen suunnittelematonta ja tahatonta tilannekomiikkaa edelliseltä päivältä. Muutamat aktiiviset pojanvesselit nimittäin sytyttivät tulitikkuleikeissään yhden lentokentällä olevista museolentokoneista palamaan. Oranssit liekit nousivat korkealle. Avustusjärjestöjen muonapakkauksiin kuuluu olennaisena osana tulitikut ja onhan niitä pakosti kokeiltava johonkin. Itse sain samanikäisenä kavereiden kanssa aikaan vain pienen metsäpalonalun ja kirpaisevan selkäsaunan. Palokunnan tullessa sammuttamaan lentokonetta pillit ulvoen poikien naamat loistivat tyytyväisyydestä. Olen vilpittömästi kateellinen leirimme pienille viikareille.
Laineen Mika soittaa kännykkääni hyvät uutiset. Englantilaiset eli DFID ovat hyväksyneet myöskin ison leirin sähköistyksen rahoituksen. Kaapelia ja valaisimia uppoaa alueelle uskomattomia määriä. Ranskalaisten NATO joukkojen vetäytyessä leiriltä Suomen kontingentilta saatujen generaattorien polttoainehuoltoon tuli yllättäviä ongelmia. Leirin vastuuorganisaation ”neiti logistiikkavastaava” ei suostu ymmärtämään, että generaattorit tarvitsevat polttoainetta, öljyä ja asianmukaista huoltoa. Tuskastuneena joutavaan väittelyyn käsken sähkömiestemme kytkeä Brazdan hallinnon telttakylän sähköt suoraan Makedonian sähköverkkoon. UNHCR maksakoon laskun. Jos käytössä oleva generaattori sammuu nyt kesken rekisteröinnin polttoöljyn puutteeseen, niin kymmenet tietokoneet menettävät kovalla työllä kerätyt tiedot pakolaisista. Ei mielellään. Kiiruhdan ostamaan omalla rahallani pari Jerry-kannullista dieseliä lähimmältä sopimushuoltoasemalta. Mika tuo asemalle yhä edelleenkin YK:n merkeissä olevan tankkiauton. Tankki (5000 litraa) täyteen, kiitos. Pyyntö aiheuttaa hämmentynyttä vastustusta aseman johtajan taholta. UNHCR:llä ei ole polttoaineen jakelusopimusta kyseisen aseman kanssa vaikka UN:n, ETYJ:n ja UNHCR:n autot voidaankin tankata siellä kuittausta vastaan. Käteiskauppa on siis ainoa mahdollisuus, joten ostamme 1000 DM:llä polttoöljyä. Toivottavasti joku aikanaan korvaa maksetut käteislaskut. Mika maksaa omistaan koska minun rahani loppuivat jo kännykkäkaupassa päiviä sitten. Joku epätoivoinen pakolainen varasti 3110 nokialaiseni auton etupenkiltä kun käänsin hetkeksi selkäni. Kävin heti ostamassa uuden koska tiedonvälityksen kannalta matkapuhelin on ainoa toimiva viestiväline leirillä. Iltapäivällä vanha kännykkäni ilmestyi sitten kuitenkin yllättäen autoon takaisin. Puhelimella oli soitettu akku tyhjäksi ja reilusti yli 100 puhelua. Tietoyhteiskunta muuttaa myös pakolaisten prioriteetteja. Mulla on nyt varmasti parinkymmenen tonnin puhelinlasku. Mietiskelen itsekseni olisinko toiminut vastaavassa tilanteessa samalla tavalla. Vastaus on ehdottomasti kyllä. Pakolaiset ovat valmiita uhmaamaan vartioiden aseita, luoteja, pahoinpitelyitä ja karkaamaan yön selkään kaupunkiin soittamaan muutamia heille elintärkeitä puheluita yrittäen saada selvää rakkaittensa kohtalosta. Päiväsaikaan pääsee sitten helpommin takaisin leiriin lahjomalla portilla olevat vartijat. Huolellisesti taiteltu seteli vaihtaa kätellessä omistajaa. Ranskalaiset antavat pakolaisten soittaa Ranskan Telecomin laskuun 3 minuutin ilmaispuhelun mutta se ei riitä. Puhelujonot ovat sata metriä pitkät.
Pakolaisleireillä on tähän mennessä toiminut vain kolme asiaa erittäin hyvin. NATO, Israelin kenttäsairaala ja suomalaisten hoitama leirin sähköistys. Olemme polttaneet DFID: rahoja jo liki puolen miljoonan markan edestä. On kuitenkin hieman erikoista, että Englannin valtionvarainministeriön kehitysyhteistyöosaston rahoilla hoidetaan sähkötarvikeostot kuntoon.
Suomiloma painaa päälle. Näyttää siltä, että ns. lomastani Suomessa tulee varsin työntäyteinen. Täytynee yrittää päästä heti uuden kehitysyhteistyöministerin puheille. Hassihan on sähköinsinööri, hänen luulisi ymmärtävän leirin sähköistyksen päälle. Poikkeukselliset olot vaativat poikkeuksellisia ratkaisuja. Ilman soittoani Ahtisaarelle ja hänen ja Haaviston salamapäätöksiä, saisivat pakolaiset odotella sähköä leirille vielä pari kuukautta. Esittelylistalla on myös kalliiden työpuheluiden korvaus henkilökännyllä ja kirje Makedonian viranomaisille, koska yksinkertainen YK-autojen uudelleenrekisteröinti kestää jo toista viikkoa. Asian kun pitäisi normaalisti hoitua parissa päivässä. Jostain pitää lisäksi saada 100 kännyä pienellä Sim kortilla. 50 työntekijöille ja 50 pakolaisille. Nokia-konserni lahjoitti miljoona taalaa SPR:lle. Hieno ele ja rahat tulevat todella suureen tarpeeseen mutta ne eivät auta meitä tässä ja nyt. Connecting People on hiton hyvä mainos mutta Connecting Refugees olisi nyt enemmän tarpeen. Tony Smith DFID:ltä lupasi maksaa 100 kännyn liittymät, Sim-kortit sekä pakolaisten puhelut. Saisikohan Suomesta käytetyn pienen FM paikallisradioaseman. Kantamaksi riittäisi muutama kilometri. Kaaoksen hallinnassa informaation hallinta on prioriteetti numero yksi. Leirien tiedonvälitys tökkii pahasti. Ilmoitustaulut puuttuvat lähes kokonaan, megafoneja on rajoitetusti joten hajonneiden perheiden yhteen saattamisessa on suuria ongelmia. Töitä ainakin riittää.
Reijo J. Raitasaari
