Hyvät rauhanturvaveljet ja -sisaret!
Kirjoittelen tätä juttua mökilläni Lappajärven rannalla ja välillä katselen ikkunasta järvelle, josta ammennan itselleni voimaa ja hyvää mieltä kaiken kiireen ja myllerryksen keskellä!
Myllerryksellä tarkoitan nykypäivän maailman menoa. Kriisit tuntuvat jatkuvan eri puolilla maailmaa ja uusia syntyy säännöllisen epäsäännöllisesti. Työsarkaa siis rauhanturvaajille riittää. Huolestuttavaa vain on se, että myöskin ns. rauhallisissa maissa tapahtuu. Venäjä on herättänyt laajaa kritiikkiä toimillaan Krimillä ja Ukrainassa. Yhdysvallat on muuttanut suhtautumistaan maailmanjärjestykseen ja ennustettavuus on heikentynyt. Iso-Britannia uhkaa erota sopimuksettomassa tilassa Euroopan Unionista ja Ranskassa keltaliivit mellakoivat. Pakolaiskysymys eri puolilla Eurooppaa jakaa mielipiteitä voimakkaasti puolesta ja vastaan. Viimeksi mainittuun ei olisi varaa, kun ajatellaan tulevaisuuden uhkakuvia, joissa ennustetaan uusia pakolaisaaltoja niin Lähi-Idästä kuin erityisesti Afrikasta. Mitä tuonee tulevaisuus tullessaan?
Kiireellä viittaan Suomen Rauhanturvaajaliiton toimintaan yhteiseksi hyväksi, johon moni jäsenistämme on antamassa panoksensa. Kenttä pitää myös puheenjohtajan kiireisenä, joka on pelkästään hyvä asia. Ainakin niin kauan, kuin muistamme yhteisen päämäärämme; rauhanturvaajien ja heidän läheistensä asemasta ja hyvinvoinnista huolehtimisen. Toivottavasti muistamme toimissamme niitä aikoja, jolloin olimme missiossa ja puhalsimme yhteen hiileen kokien syvää yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.
Yhteen hiileen puhaltamisesta tulee aina mieleeni tapahtuma Afganistanista, joka liikuttaa mieltäni vieläkin. Se on osoitus yhteishengestä ja suomalaisen rauhanturvaajan mentaliteetista. Toimin operaation alkuvaiheessa ISAF:n esikunnassa Siviili-Sotilasyhteistyön (CIMIC) apulaisesikuntapäällikkönä. Tehtäväni takia operaation komentaja käski minun liittyä yhtenä iltana palaveriin ISAF:n esikunnassa, jossa oli vieraita useilta eri tahoilta. Ilmoitin Suomen osastolle, että noutoani esikunnasta koti-tukikohtaamme pitää myöhentää ja lupasin ilmoittaa heille, kun minut voi hakea takaisin. Kesken palaverin esikunta joutui raketti-iskun kohteeksi ja me palaverissa olleet hakeuduimme pöytien alle ja seinien vierelle turvaan. Raketteja tuli hetken aikaa tasaisin väliajoin ja sitten tulitus loppui. Emme tienneet oliko kyseessä tauko vai jatkuisivatko iskut uudelleen.
Ilmoitin osastollemme, että hakuni perutaan ja vietän yöni esikunnan alueella. Tilannepäivystäjänä toiminut henkilö vastasi minulle sponttaanisti heti, että EI KÄY. Sanoin, etten voi edellyttää kenenkään laittavan omaa turvallisuuttaan vaaraan noutoni takia. Tilannepäivystäjä pyysi lupaa keskustella hakuporukan kanssa, johon myönnyin. Parin minuutin päästä hän tuli takaisin puhelimeen ja sanoi, että yhteinen päätös porukalla oli hakea minut KOTIIN. Siinä karskimmankin miehen silmään tuli kosteutta. Voi sitä ylpeyden tunnetta, kun osasto sitten kurvasi esikunnan pihaan täydessä sotavarustuksessa ja ilmoittautui minulle ISAF:n komentajan katsellessa vierestä. Hän kysyi minulta, tietävätkö hakijat mitä juuri oli tapahtunut. Vastasin, että kyllä, mutta siitä huolimatta pojat halusivat hakea minut kotiin. Hän ei voinut kuin pyöritellä silmiään ja päätään. Tarvitseeko selittää tarinan opetusta? EI! Kiitos pojat!
Siinä oli osoitus suomalaisuudesta ja oikeasta yhteishengestä sekä velvollisuuden tunteesta!
Eiköhän jatketa samoilla linjoilla työtä Suomen Rauhanturvaajaliiton hyväksi?
-Mauri Koskela
Kirjoittaja on Suomen Rauhanturvaajaliiton puheenjohtaja
