skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Pääkirjoitukset

Kylähullujen kahvilassa

Facebook, tuo internetin kahvila ja baari, mahdollistaa kaikkien kukkien kukkia. Naamakirjassa rauhanturvaajilla on useita kymmeniä ryhmiä, joihin monet meistä kuuluvat. Facebookille ominaista on se, että jokainen saa tuottaa sisältöä kaikille eikä kukaan sitä voi hallita tahi puheenjohtaa.
Sain tänä aamuna sähköpostia tuttavaltani. Ilman lupaa lainaan siitä palasia:

"Huomenta Kimmo !
Me vanhat rauhanturvaajat emme taida osata käyttää / ymmärtää facebookia?  Varsinkin, kun siellä rauhanturvaajien omilla sivuilla huseeraavat merkkihenkilöt päivittäin ja monta kertaa.  On tullut sellainen tunne, että siellä ei puhetta johda kukaan, eikä meidän rauhanturva-aatteestamme ole jäljellä mitään vakavaa ja arvokasta!"

Taidan tietää mitä lähettäjä minulle haluaa sanoa. Tuttavani jatkaa:
"Tuskastuin itse facebookiin viime perjantaina ja ajoin omat tietoni niin täydellisesti ulos kuin pystyin ja panin vielä facebook-sanomat estolistalle sähköpostiini, jottei minun enää tarvitse seurata masentavaa hömppää."

Itse ahkerana netin käyttäjänä, facebookkaajana ja twitter-seuraajana tunnistan ongelman. Kyllä minuakin harmittaa näissä rauhanturvaajien piireissä joidenkin harrastama spämmäykseen luokiteltava tiedonvälityksen tarve. Toki jokainen vastaanottaja tulkitsee saamansa infon joko roskapostiksi tai tarpeelliseksi. Vastuu on siis vastaanottajalla? Omasta mielestäni internet ja sen Facebook on kuin mikä tahansa kahvila, kapakka tai messi-ilta, jossa jokainen voi laittaa itsensä naurunalaiseksi, pelleksi, ei-toivotuksi-henkilöksi tms. ihan oman maun ja näkemyksensä mukaan.
Kuten missä tahansa sosiaalisessa tapahtumassa - oli se messi-ilta tai facebook - osaan jo itse valita kuppikunnan, jossa viihdyn. Osaan liittyä ja erota ryhmistä, hankkia ja hankkiutua eroon ystävistä ja sen sellaista. Mutta välillä on kiva seurata mielestäni kylähullujen harrastamaa kahvilakeskustelua - se saa minut tuntemaan viisaaksi ehkä vielä yhden päivän ajan.

Lisää jälkipuintitilaisuuksia

Siitä on jo kymmenen vuotta. Nimittäin New Yorkin terrori-iskuista. Iskujen jälkeen moni asia muuttui. Alkoi niin kutsuttu terrorismin vastainen sota, joka jatkuu edelleen Afgoissa. Jenkit lähtivät A-maahan jahtaamaan Al Quaidan johtohahmoa, Osamaa. Tulosta syntyi vasta viime kesänä, jolloin maailman etsityin mies sai surmansa erikoisjoukkojen iskun aikana. Sota kuitenkin jatkuu edelleen.

Suomikin on mukana Afganistanin ISAF-joukoissa vajaan parin sadan sotilaan voimin. ISAF-operaatio on muuttanut suomalaista rauhanturvaamista melkoisesti. Operaation vaaralliset olosuhteet asettavat joukkojen varustamiselle kovat haasteet. Ensiluokkaiset varusteet ovat jo osoittaneet tarpeellisuutensa ja pelastaneet ihmishenkiä muun muassa tienvarsipommien sattuessa kohdalle.

Rauhanturvaamisen luonteen muutos asettaa haasteita myös faittereiden kotiuttamisen ja ennen kaikkea jälkipuintien suhteen. Moni A-maassa palveleva rauhanturvaaja joutuu kohtaamaan sellaisia tilanteita, joita ei normaali ihmismieli pysty suodattamaan ilman jälkiseuraamuksia.

On vain ajan kysymys, milloin kotiin palanneiden faittereiden ongelmat paisuvat painajaisunista suurempiin mittoihin. Silloin meilläkin havahdutaan siihen tosiseikkaan, että jotain olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Jälkipuintitilaisuuksia toki järjestetään, mutta riittääkö yksi tilaisuus paikkaamaan niitä psyykkisiä vammoja, joita joillekin rauhanturvaajille saattaa palveluksestaan tulla.

Tilanne on Suomelle uusi. Afganistanissa rauhanturvaajat joutuvat sellaisen hermopaineen alaiseksi jatkuvasti, mihin aikaisemmissa operaatioissa ei ole jouduttu. Ainakaan jatkuvasti.

Päivä kun maailma muuttui

Maailma muuttui kymmenen vuotta sitten syyskuun yhdentenätoista päivänä. Sen piti olla vain tavallinen tiistai. Kolme tornitaloa romahti ja autopommeja räjähteli New Yorkissa, Pentagonin seinään oli ilmestynyt reikä ja Shanksvillessä oli kuoppa. Maailma heräsi uuteen keskiviikkoon, josta alkoi maailman järjestyksessä uusi ajanlasku. Yhdysvallat otti tuolloin sen roolin, jota se oli koko kylmän sodan jälkeisen ajan valmistellut. Se ryhtyi toteuttamaan omaa haavettaan. USA sai ympärilleen halukkaita maita ystäviksi, tai ainakin suvaitsijoiksi ja loput tuomittiin olemaan piirin ulkopuolella. Muistanette kuuluisan lauseen: "Olette joko meidän puolella tai meitä vastaan". Suomenkin piti valita puolensa. Samalla Suomi näki mahdollisuuden lähentyä Yhdysvaltoja.

Poliitikkomme päättivät, että myös Suomi osallistuu Afganistanin operaatioon muiden rinnalla. Asiantuntijoita lukuunottamatta kukaan ei uskonut, että länsimaat ml Suomi juuttuisivat Afganistaniin yli kymmeneksi vuodeksi. Niin siinä kuitenkin kävi. Kaikessa sotilaallisessa toiminnassa pitäisi pitää mielessä sodankäynnin aapisen oppi ja juuri sitä kohtaa missä sanotaan uusista operaatioista: "Mieti valmiiksi miksi ja miten sinne mennään, ja miten sieltä pääsee pois". Tuo viimeinen on ollut hukassa kohta kymmenen vuotta.
Tai on sitä hieman mietitty. Jos tavoitteeseen ei ylletä, pitää madaltaa tavoitetta. Nyt ollaan siinä vaiheessa. Madalletaan tavoitetta riittävän alas, jotta päästään kotiin voittajina, kasvoja menettämättä.
Miksi muuten tuon Exit Strategyn kirjoittaminen on kestänyt niin kauan? Siksi, että se piti aluksi kääntää venäjän kielestä amerikaksi.

Kuka rikollisia suojeli?

YK on saanut kiinni kaikki etsintäkuuluttamansa Jugoslavien sotarikoksista epäillyt miehet. Keväällä hurrattiin kun Ratko Mladic viimein joutui kiipeliin ja kesällä Goran Hadzicin pää nostetiin kuurupiilostaan esiin. Väkisinkin herää kysymys, miten nämä rikoksista epäillyt ovat voineet pysyä piilossa yli 15 vuotta. On selvää, että joku taho on heitä vuosien varrella suojellut ja avustanut.
Muistamme vielä kuinka monet natsirikolliset pystyivät haihtumaan lähes maailman ääriin toisen maailmansodan päätyttyä. Sittemmin selvisi, että se oli Italian katolinen kirkko, joka heidät integroi takaisin yhteiskuntaan ja kotoutti uuden elämän alkuun. Se teki heistä vallan uusia ihmisiä.


Serbiaa on syytetty sotarikollisten piilottelusta. Presidentti Boris Tadic luonnollisesti kiistää väitteet - eipä hän muuta voisi tehdäkään. Mutta saattaa Tadic olla oikeassakin. Kun vähääkään tuntee itäisen Euroopan hallintojen lahjomattomuutta, niin on sangen todennäköistä, ettei serbihallinnolla ollut tietoa näiden veijareiden olinpaikoista. Uskon, että belgradilaisen sotaveteraanien asiainhoitajan, neuvottelevan virkamiehen olisi ollut helppo neuvotella itselleen kunnollinen takuueläke kun hänelle taalanippua nenän edessä heiluteltiin.   
Näin ollen katseet siirtyy väkisinkin tahoon, jolle taalanippu ei ole niin rakas. Olisiko kirkko sekaantunut suojeluun tai jopa turvannut oleskelupaikan suojissaan. Semminkin, kun tätä tointa on historiassa aiemminkin harrastettu verrattain onnistuneesti. Serbian valtiontelevisio RTS:n mukaan Goran Hadzic piileskeli Krusedolin munkkiluostarissa maan pohjoisosien vuoristoalueella.
Kun seuraavan kerran jahdataan sota- tai muita rikollisia, niin kansainvälisen oikeuden koura voisi ensitöikseen aloittaa kuulustelut ja etsinnät kirkkojen liepeiltä. Tämä ihan ilmaisena vinkkinä sinne Haagin etsiville heitettäköön.

Hollantiko vastuussa?

Hollantilainen vetoomustuomioistuin totesi Hollannin valtion olevan osaltaan vastuussa Bosnian sodassa tapahtuneesta Srebrenican joukkomurhasta. Tulppaanimaan hallitus vetosi aiemmin siihen, että Srebrenican alueella toiminut YK-pataljoona oli voimaton estämään serbiarmeijan toimia pakolaisten suoja-alueeksi julistetulla Srebrenican alueella. Tunnetusti hollantilaiset eivät pystyneet pakolaisia suojelemaan, mikä johti 8000 muslimin joukkomurhaan heinäkuussa 1995.


Pakko pohtia tuon uutisen perusteella mitä Srbrenicassa toiminut YK-pataljoona olisi voinut tehdä? Serbit olivat eittämättä päättäneet suorittaa alueella etnisen puhdistuksen, eikä YK:n toimiminen serbien ja muslimien välissä todennäköisesti olisi ollut mikään este, korkeintaan hidaste.
Mitä olisikaan tapahtunut, jos hollantilaiset sinibaretit olisivat lähteneet aseellisesti vastustamaan serbejä sen sijaan, että katsoivat sivusta miten muslimeja lastattiin autoihin? Todennäköisesti hollantilaisille barettiveljille olisi käynyt huonosti. Kokeneet, vuosien sotimisen koulineet serbit olisivat nopeasti jyränneet hollantilaiset, sen enempää sinistä päähinettä kunnioittamatta. Bosnian konfliktissa oli jo aiemmin päästy todistamaan, että YK oli melko voimaton serbien edessä. Lopputulos olisi ollut siis sama, paitsi että hollantilaisia barettiveljiä olisi lähtenyt verkosta melkoinen määrä.


Jälkikäteen on helppo viisastella, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Tilanteen päästyä siihen pisteeseen, mihin se Srebrenicassa pääsi ennen joukkomurhaa, ainoita oikeita ratkaisuja ei ole. Päätökset tehtiin silloin, varmasti valtavan paineen alaisina. Etukäteen kansainvälinen liittouma olisi mahdollisesti voinut puuttua kovemmalla kädellä serbien tekemisiin, jottei koko tilannetta olisi päässyt edes syntymään.
Yksi asia on ainakin varma: YK koki valtavan uskottavuustappion seuratessaan sivusta joukkomurhan syntymistä.