skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Pääkirjoitukset

Miksi rauhanturvaaminen ei enää kiinnosta?

Taannoin muun muassa Yle uutisoi, että rauhanturvaajaksi ei enää haluta takavuosien malliin. Vielä kymmenen vuotta sitten hakijoita oli noin 4 000. Viime vuonna palvelukseen haki reilut 1 500 henkilöä.

Asiasta uutisoitiin myös Hölkkärissä ja sosiaalisessa mediassa kommentoitiinkin, että miksi asiaa ei markkinoida kunnolla. Nyt rauhanturvaaja-mainoksia näkee pääosin liiton omassa lehdessä ja puolustusvoimien julkaisuissa. Saisiko kenties näyttävä TV-kampanja hakijat liikkeelle? Tällä hetkellä Suomella on toimialueilla noin 500 rauhanturvaajaa, eli hakuseulan läpäisee keskimäärin joka kolmas hakija. Tämä ei vielä riitä saamaan riittävää määrää eri alojen ammattilaisia lähtemään joukkoihin. Esimerkiksi lääkäreistä ja kylmäkoneasentajista on aina huutava pula.

Kun oikein tarkkaan mietitään, voiko kiinnostuksen lopahtaminen johtua jostain muusta kuin kehnosta kampanjoinnista? Ensimmäisenä tulee mieleen palkkaus. Jos jonkin alan ammattilainen tienaa Suomessa turvallisessa työympäristössä saman verran mitä alhaalta saa päivärahoineen käteen, niin se ei välttämättä houkuta lähtemään kuukausiksi vaaralliseen työympäristöön. Toki, rauhanturvatehtävissä toimimisessa on usein kyse muustakin kuin rahasta. Mainostetaanhan rauhanturvaamista kokemuksena, mitä ei rahalla saa.

Toinen seikka, mikä varmasti vaikuttaa hakijoiden määrään ovat käynnissä olevat operaatiot. Moni suomalainen rauhanturvaaja on jo vuosikymmenien aikana palvellut Libanonissa, mikä on edelleen Suomen suurin käynnissä oleva operaatio. Vielä kymmenen vuotta sitten Suomi ei ollut samalla volyymilla Libanonissa, mutta esimerkiksi Kosovon ja Afganistanin operaatiot olivat käynnissä. Lisäksi operaatioiden luonne on muuttunut sotilaallisempaan suuntaan. Vanhoja ammattimiehiä ei enää houkuta lähteä alas, koska entistä sinibarettihenkeä ei enää ole.

60 vuoden odotus päättyi

Rauhanturvaajille myönnettävä veteraani-status on iso askel oikeaan suuntaan. Itse status ei alkuvaiheessa tuo vielä mitään muuta kuin hyvän mielen entisille ja nykyisille rauhanturvaajille, mutta sen aikaansaamat toimenpiteet valtiovallan taholla onkin sitten jo isompi juttu.

Tärkein asia on tapaturmalakiin tuleva oma erillinen kriisinhallinta-kohta, mikä tuo todellista turvaa kaikille alhaalle lähtijöille. Tulevaisuudessa toimialueella palveleva tietää, että mikäli käy huonosti, hän saa tukea myös valtiolta. Tätä ennen vammautumistapaukset ovat johtaneet pitkiin korvaustaisteluihin. Valtio on tietyllä tapaa jättänyt reserviläisenä palvelleet rauhanturvaajat oman onnensa nojaan sen jälkeen kun he ovat kotiutuneet. Nyt valtio tunnustaa ja antaa tukensa myös rauhanturvaajille. Myös henkisten vammojen jälkihoito tulee paranemaan merkittävästi.

Veteraani-sanaa käytettäessä monen karvat nousevat pystyyn, koska luullaan kriisinhallintaveteraanien kärkkyvän maamme kunniakansalaisten, sotaveteraanien etuja. Rauhanturvaajaliiton puheenjohtaja kenraaliluutnantti evp Paavo Kiljunen painottaa lausunnoissaan, että siitä ei missään nimessä ole kysymys. Tämä on aivan oma juttunsa.

Ensimmäiset suomalaiset rauhanturvaajat joutuivat odottamaan veteraani-statusta 60 vuotta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Reilussa puolessa vuosisadassa on sattunut ja tapahtunut paljon. Virallisissa tilastoissa näkyvät vain ne asiat, mitkä tapahtuivat toimialueella palveluksen aikana. Kuinka monta palveluksen jälkeistä tragediaa olisikaan voitu välttää, jos tämä asia olisi ollut kunnossa jo vuosikymmeniä sitten?

Suistuuko Afganistan johonkin?

Afganistanissa olevat vierasmaalaiset joukot pohtivat jatkavatko, ja jos niin kuinka kauan, läsnäoloaan Afganistanissa. Yhdysvaltain presidentti ja rauhan nobelisti Barack Obama pohti, josko vielä ainakin yksi vuosi hänen virkakautensa jälkeen vietettäisiin rauhoittamassa Afganistania. Obaman virkakausi päättyy tammikuussa 2017. Päätös jatkosta saatiin torstaina.
Suomella sen sijaan ei ole suunnitelmissa jatkaa nykyisellä panoksellaan enää tämän vuoden jälkeen. Tällä hetkellä Suomi osallistuu Afganistanin Resolute Support -missioon noin 80 sotilaalla ja ensi vuonna noin kymmenellä.

Paljon siis pohditaan, että pitäisikö kansainvälisen yhteisön jatkaa maassa vai "suistuuko A-maa Talibanin tai Isis:in valtaan" jos vetäydytään. Ei suistu, koska maa on de facto muiden kuin länsimaiden sotilaiden hallinnassa - ollut aina. Meille tuputetaan mielikuvaa, että olemme Afganistanissa järjestyksenvalvojina, kehittämässä demokratiaa, ihmisoikeuksia, tyttöjen koulunkäyntiä ja niin edespäin. Totta toinen puoli, mutta kansainvälisten toimijoiden osuus on äärimmäisen minimalistista eikä kosketa juurikaan paikallisten arkea.

Paikallinen väestö joutuu vastakin elämään jonkun vallan alla. Maan "virallinen" johto yltää vain virkamieskoneistoon, siitä alaspäin valta on nyt ja vastaisuudessakin erilaisilla toimijoilla. Olkoon toimijan nimi Taliban, Isis, tai joku muu Alueen Sota- ja Huumelordi Korporaatio.

"Ainahan täällä on ollut vieraita toimijoita. Joskus te lähdette pois ja me jäämme silti tänne", sanoi eräs maanviljelijä suomalaiselle rauhanturvaajalle muutama vuosi sitten.

Kansainvälinen yhteisö: Miten meni noin niin kuin omasta mielestäsi?

 

Kimmo Wirén
Päätoimittaja

 

Ei Natoon, mutta rahaa pitäisi saada

Reserviläisliiton tuore jäsenkysely on melkoisen tylyä luettavaa Natoon liittymisestä haaveileville. Kyselyn mukaan 29,7 prosenttia reserviläisistä kannattaa Natoon liittymistä. Viisi vuotta sitten luku oli vielä 39,1 prosenttia. Suurin osa kuitenkin jättäisi Nato-oven vielä hiukan raolleen.

Pohjoismainen yhteistyökään ei reserviläisiä innosta, sillä vain muutama prosentti on innostunut nykyistä tiiviimmästä puolustusyhteistyöstä Ruotsin kanssa. Tämä ei hämmästytä, kun tiedossa on, kuinka ohueksi Ruotsin puolustusvoimat on nykyisellään nipistetty - jopa oman komentajansa mukaan. Yhteistyö Ruotsin kanssa sinänsä nähtiin kannatettavana asiana, mutta pelkästään siihen ei reserviläisten mielestä pitäisi luottaa.

Sitä vastoin 81 prosenttia kyselyyn vastanneista kohottaisi Suomen omaa puolustusbudjettia. Reserviläiset haluaisivat siis edelleen luottaa omaan voimaan, eikä vieraan apuun. Mikäli säästöjä pitäisi jostain etsiä, puolet reserviläisistä nipistäisi kansainvälisestä toiminnasta, mitä pidetään nykyään turhan kalliina siihen saatavaan koulutukselliseen hyötyyn verrattuna.

Reserviläisliiton kysely on melkoinen epäluottamuslause nykyiselle puolustuspolitiikalle, joka ajaa ankaria säästöjä kotimaan puolustukseen, virittelee verkkoja kansainväliseen yhteistyöhön ja lähettää pieniä, mutta hintavia kriisinhallintaosastoja kaukaisille seuduille, joiden merkitystä Suomen turvallisuuteen ihmisten on vaikea käsittää. Siinä saattaa heijastua myös pettymys sen vuoksi, että monet reserviläiset kokevat olevansa tarpeetonta painolastia nykymenossa. Kertausharjoituksia ei ole, reserviläistoiminta on hieman lässähtänyttä verrattuna virkeimpiin vuosiinsa ja päälle päätteeksi valtio vielä sulkee varuskuntia ja ampumaratoja minkä ehtii ja yrittää kerätä kansalta aseet pois.

Vuosi sitten Hölkkäri on Webin lukijoilleen teettämä kysely antoi samansuuntaisia vastauksia. Noin kolmannes Hölkkärin lukijoista olisi liittämässä Suomea Natoon ja neljä viidestä on huolissaan puolustusvoimien säästötoimista. Kovimmin ne ovat iskeneet materiaalihankintoihin, varuskuntiin ja kertausharjoituksiin, jotka ovat lähes nollassa.

Sopivia säästökohteita ei kyselty, mutta siinä HOW:n lukijat olisivat varmaankin olleet vähän eri mieltä kuin Reserviläisliiton jäsenet, ja paremmalla tiedolla. Meillä ei nimittäin ole varaa nipistää kriisinhallintajoukkojen määristä, ne kun ovat olleet pieniä jo pitkään. Kriisit ovat - onneksi - kaukana, joten ne ovat kalliita pitkien huoltoyhteyksien vuoksi. Kuluista on vaikea karsia, sillä viimeisen päälle olevat varusteet ovat nykyisissä operaatioissa välttämättömiä.

Meillä on nykyisin ulkona noin 400 sotilasta, joihin kuluu 120 miljoonaa euroa vuodessa. Siitä säästäessä ei paljoa kerry, kun puolustusvoimien kokonaismenot ovat pitkälti kolmatta miljardia. Tuosta summasta 1,77 miljardia palaa toimintamenoihin, jotka kasvavat vuosi vuodelta. Vaikka väkeä vähennetään, palkat nousevat selvästi enemmän kuin mitä meidän inflaatiovauhtimme väitetään olevan. Kun vielä tiedetään, että Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan menot jakaantuvat fifty-fifty ulko- ja puolustusministeriöiden kesken, niin kriisinhallinnan säästöistä ei ole apua puolustusvoimien toimintaan sentin vertaa.

Kun tiedossa on, että rahasta on pulaa ja siitä tulee olemaan vielä isompi pula tulevaisuudessa ja elämme valtiona velaksi kuin siat pellossa, niin jostain pitää kuitenkin nipistää. Mitenkäs olisi palkat? Nehän muodostavat leijonanosan menoista. Olisiko paikallaan, että valtion palkollisetkin osallistuisivat säästötalkoisiin, esimerkiksi nipistämällä kymmenyksen palkastaan? Se on jo ihan arkipäivää siviilielämässä. Kun ei kertakaikkiaan ole varaa maksaa.

Taustajoukot kovilla

Viikon puheenaihe rauhanturvaamiskentällä oli 21 filippiiniläisen rauhanturvaajan sieppaaminen Golanin kukkulalla. Tämä tapaus päättyi onnellisesti, mutta tapauksessa oli ainekset pahempaankin katastrofiin.

Yleinen olettamus on, että suomalaiset rauhanturvaajat lähetetään hieman rauhallisempiin paikkoihin ja kaikilla on asianmukainen koulutus ja kokemus selvitä tukalistakin tilanteista. Muutoinkin yleinen asenne suomalaisia kohtaan on hieman lempeämpi kuin esim. amerikkalaisia.

Lintukotoajattelu on ihan kiva, mutta maailmalla kaikki on mahdollista, niin kuin myös suomalaisten osalta on huomattu viime aikoina: joskus miesylivoima ja yllätyksellisyys ovat vaan liikaa. Muutaman sotilaan vammautumiseen tai menehtymiseen on organisaation puolelta varauduttu, mutta mitä sitten, jos ikävät tapahtumat koskettavatkin joukkuetta, komppaniaa tai kokonaista pataljoonaa? Tilannealueella homma hoituu oman organisaation puitteissa, mutta noissa ikävissä tapauksissa asia koskettaa myös kaikkia rauhanturvaajan läheisiä, jotka joutuvat elämään koti-Suomessa pelossa ja epävarmuudessa sen pienen tietovirran ja mahdollisten eri maiden puolueellisten uutisointien varassa.

Hannu Piispanen on hoitanut rauhanturvaajaliiton henkisen tuen asioita eteenpäin ja hänet on nimetty RAY:n rahoittaman Rauhanturvaajat vertaisina 2013-2016 –vertaistuen hankkeen määräaikaiseksi projektipäälliköksi. Hiljalleen herää tunne, että rauhanturvaajia ja heidän omaisiaan ei jätetä kotiutumisen jälkeenkään, vaikka kentällä tapahtuisi ikäviäkin asioita. Hyvä, että tässä on myös omaiset huomioitu. On tärkeää, että rauhanturvaajan omaiset voivat hyvin, koska se on tärkeä osa myös rauhanturvaajan hyvinvointia.