Kommentti

Tehtävä Suomessa

Tietoja

Julkaistu: 27.02.2012

Kirjoittanut Jussi Lähde

Kategoria: Kommentti

Olemme ystäväni ohjaaja, tuottaja ja pusakkamies Marko Kulmalan kanssa päättäneet perustaa seuran. Perustettavan seuran tavoitteena on edistää faktapohjaista turvallisuuspoliittista keskustelua Suomessa.

Sekä Kulmala että allekirjoittanut olemme molemmat Naton kannattajia. Meillä on vain yksi ongelma. Kannatamme sitä Natoa, joka on olemassa Suomen ulkopuolella, emme sitä Natoa, joka Suomessa asuu.

Suomen Nato-kanta nimittäin poikkeaa täysin niistä mielipiteiden, näkemysten ja tosiasioiden kannoista, joita havaitaan muualla Euroopassa muista maanosista puhumattakaan. Kannoilla on eroja.

Kuinka moni suomalainen poliitikko uskaltaisi vastata kahteenkymmeneen kysymykseen Natosta? Kuinka moni suomalainen ylipäänsä? Uskaltaisitko sinä? Mitä me ylipäänsä tiedämme Natosta? Mitä Natosta kerrotaan koulukirjoissa tai opetetaan yliopistoissamme?

Presidentti Tarja Halosen virkakausien päättyessä tasavallan presidentti Sauli Niinistöllä on tehtävä, unilukkarin tehtävä. Toivon tasavallan presidentin puolustusvoimien ylipäällikkönä tuovan suomalaisen puolustuskeskustelun vuoteen 2012. Kurottavaa on 40 – 50 vuotta.

Arvostan jokaista suomalaista, joka vastustaa Natoa mikäli perusteet ovat tältä vuosituhannelta. Kovin montaa ei ole vastaan tullut. Ikävää on myös se, että suurin osa kannattajista elää menneessä maailmassa.

Asiallinen, kiihkoton ja analyyttinen puolustuspoliittinen keskustelu on yksi jokaisen valtion keskeisimmistä turvatakeista, se on myös henkisen itsenäisyyden merkki. Näissä asioissa maallamme on takanaan vuosikymmenten syvä turvallisuusvaje.

Tasavallan presidentillä ja hänen kabinetillaan on tehtävä. Tehtävä Suomessa.

Uutta Afganistanin suunnasta

Tietoja

Julkaistu: 05.02.2012

Kirjoittanut Antti Paronen

Kategoria: Kommentti

Ulkopoliittisen instituutin vierailevan tutkijan Noora Kotilaisen kirjoituksen Afganistanista ei mitään uutta (HOW/Kommentit 24.1.2012) ja sotatieteiden tohtori, kapteeni evp. Jarmo Limnéllin artikkelin Europe is Back (http://suomenmuuttuvatkoordinaatit.blogspot.com , 5.2.2012) innoittamana aloin tarkastella niitä tekijöitä, jotka mahdollisesti vaikuttavat Yhdysvaltojen strategisen painopisteen muutokseen Limnéllin mainitsemien kriisinhallintasotien kannalta ja syystä. Kehotankin lukijoitani perehtymään molempiin artikkeleihin jo pelkästään niiden antoisan sävyn vuoksi. Limnéllin kuvaamat kriisinhallintasodat tunnetaan maailmalla termillä vastakumouksellisuus, counterinsurgency/COIN, jakuten Noora Kotilainen jotakuinkin karrikoivasti esittää, olemme valmiit länsimaisena yhteiskuntana ottamaan osaa juuri tällaisiin sotiin niiden humanitaarisen luonteen vuoksi. Hän kuitenkin ansiokkaasti osoittaa Afganistanin sodan olleen Yhdysvalloille erityisen kallis ja sen kärsineen merkittäviä arvovaltatappioita toimiensa seurauksena. On kuitenkin syytä hieman laajentaa ymmärrystämme tällaisista konflikteista ja niiden merkityksestä maailman suurimmille asevoimille.

Voiko Afganistanissa käytävää vastakumouksellisen luonteista sotaa sitten voittaa? Periaatteessa voi, mutta kovin monessa tapauksessa merkittävätkin uhraukset mitataan, ei rintamataisteluiden voitolla, vaan vastapuolen halukkuudella istuutua neuvottelupöytään. Kuten viimeisimpinä aikoina olemme monesti saaneet arvovaltaisten kirjoittajien toimesta todeta, on ”rauhanturvaaminen” muuttumassa entistä enemmän suuntaan, jossa joudutaan yhtäältä turvautumaan kuolettavan voiman käyttöön ja toisaalta taas olemaan valmiit toimimaan neuvottelijoina, kouluttajina tai vaikka jakamaan niitä Kotilaisen mainitsemia pehmoleluja ja karamellia paikallisille lapsille. Toisin sanoen rauhanturvaaminen tai kriisinhallinta on lähentymässä jatkuvasti vastakumouksellista toimintaa. Yhdysvaltojen asevoimien kannalta tarkasteltaessa tällainen voimakas sotilastoiminnallinen ristiriitatilanne on asettanut merkittäviä muutospaineita sen maakomponenteille. Niin merijalkaväen, kuin maavoimaorganisaationkin sisällä on jouduttu erityisesti Irakin kokemusten perusteella laatimaan merkittäviä uudistusohjelmia ennen kaikkea ajattelumallin, (mind set) muokkaamiseksi soveltumaan uuteen ja ennen kokemattomaan taistelutapaan. Erityisen hyvänä esimerkkinä tämän asevoimien sisällä käytävän keskustelun tuloksena on ollut maavoimille ja merijalkaväelle vuonna 2007 julkaistu Counterinsurgency Field Manual, jossa tämänkaltaista sodankäyntiä selvennetään yleisellä tasolla. Keskustelun yksittäisenä erityispiirteenä on, että sen seurauksena julkisuuteen on tullut sellaisia uuden polven evp upseereita kuten John Nagl ja David Kilcullen, jotka korostavat toimintakulttuurin muutoksen tarvetta asevoimien sisällä.

David Kilcullen, joka on Australian armeijasta sittemmin eronnut everstiluutnantti, esittää asian Yhdysvaltain asevoimien kannalta mielenkiintoisesti. Hänen mielestään tällaisiin kriisinhallinta-, tai vastakumouksellisiin sotiin sitoutuminen on selitettävissä asymmetrian ja symmetrian välisellä suhteella. Perinteinen, symmetrinen asevoima, joka on suunniteltu Yhdysvaltain tapaan rintamasodankäyntiin, on köyhälle vastustajalle niin vaikeasti tasavertaisilla menetelmillä kohdattavissa, että se joutuu toiminnassaan turvautumaan asymmetrisiin eli epätavanomaisiin keinoihin. Niitä voivat olla esimerkiksi kaikenlaiset terroriteot ja sissisodankäynti. Tällaisen vastustajan kohtaaminen onnistuu symmetriseen toimintaan suunnitellulta sotilasjoukolta historiallisten kokemusten valossa varsin huonosti. Entä mitä se tarkoittaa sitten tämän päivän käytännössä? Symmetrisen voiman kääntäminen asymmetriseen uhkaan vastaamiseksi ei olekaan haaste helpoimmasta päästä. Näin ollen symmetrisellä asevoimilla on Yhdysvaltain tapaan kaksi vaihtoehtoa, muokata merkittävä osa maakomponenttiaan tällaisiin uhkiin vastaavaksi joukoksi tai pitäytyä symmetriassa ja vaihtaa Limnéllin edellä mainitussa artikkelissaan esittelemällä tavalla strategista painopistettään sellaiselle alueelle, jossa asevoimien symmetria vielä on arvossaan ja näyttelee merkittävää peloteroolia.

Tilannehan ei toki ole näin yksioikoinen. Vaikka Noora Kotilaisen mielestä Yhdysvaltojen käymä sota Afganistanissa onkin kallista, on ymmärrettävä, että vastakumouksellinen toiminta tai -sota on huomattavasti edullisempaa kuin symmetrisen asevoiman ylläpito. Lisäksi on huomattava, että mikäli Kotilaisen mielestä Yhdysvaltojen sota Afganistanissa tuntuu pitkälliseltä, on syytä muistaa, että hallinnon voittoon päättyneet vastakumoukselliset sodat kestävät keskiarvoisesti vähintäänkin kymmenen vuotta.

Mitä tällainen ”edullisuus” sitten tarkoittaa Yhdysvalloissa sisäpoliittisesti? Tarve Afganistanin kaltaisten konfliktien päättämisestä ei ole pelkästään rinnastettavissa säästöjen saavuttamiseen. Arvovaltatappioiden mukanaan tuoman uskottavuuden rapistumisen myötä on esitetyn mukaisesti syytä hakeutua alueille, joilla perinteinen, jo olemassa oleva pelotevaikutus tulee arvoonsa. Kuitenkin on muistettava, että kysymys on myös Yhdysvaltojen kannalta sisäpoliittinen. Merkittävä osa yhdysvaltalaisesta teollisuudesta on omistettu asevoimien tilaustarpeen täyttämiselle. Symmetristen asevoimien tarvitseman kaluston, kuten esimerkiksi lentotukialusten, sukellusveneiden ja ohjuspuolustusjärjestelmien rakentaminen vaatii valtavia määriä suunnittelutyötä, tuotantoresursseista puhumattakaan. Sen sijaan pienen ”jalanjäljen” jättävät erikoisjoukko-operaatiot eivät ole tällä asteikolla kovinkaan kalliita. Kyse asevoimien muokkaamisesta on samalla siis rinnastettavissa suoraan kotimaan poliittiseen tilanteeseen. Suuri asevoima tarvitsee suuren määrän kalustoa ja sen tuotanto taas työllistää suuren määrän ihmisiä, siis niitä samaisia jotka äänestävät vaaleissa.

Yhdysvaltojen on reagoitava Kiinan nousevaan tähteen ja muutettava strategista painopistettään Tyynenvaltameren suuntaan. Se tarkoittaa mahdollisesti, nykyisessä taloudellisessa tilanteessa Yhdysvaltojen luopumista, ja ennen kaikkea pysymistä poissa Afganistanin ja Irakin kaltaisista vastakumouksellisista kokeiluista. Samalla se tarkoittanee pitäytymistä symmetristen asevoimien kehittämisessä ja varustamisessa muun muassa edellä esitetyistä syistä. Maailmanlaajuinen terrorisminvastainen sota ei kuitenkaan ole loppunut, eikä loppumassakaan aivan hetkeen. Nähtäväksi jääkin miten Afganistanista vetäytymisen jälkeen Yhdysvallat toimii tämän haasteen kanssa, jihadistien kirjoitusten perusteella on pääteltävissä, että tuota mahdollisesti vuonna 2014 tapahtuvaa vetäytymistä tullaan hyödyntämään propagandistisesti vähintään yhtä suurella volyymilla kun Neuvostojoukkojen vetäytymistä Afganistanista vuonna 1989. Kuinka Yhdysvallat vastaa tähän haasteeseen ja jatkaa riskien minimointia mahdollisimman kustannustehokkaasti samalla säilyttäen asevoimiensa suorituskyvyn symmetriseen sodankäyntiin, on mielenkiintoinen kysymys, johon jätän ottamatta tässä sen enempää kantaa.

Entä mitä tämä kaikki tarkoittaa rauhanturvaamiselle? Olemmeko ”rauhanturvaamisen suurvaltana” kulkemassa väärään suuntaan, kun kehitämme kykyämme toimia haastavissa, ja ennen kokemattomissa olosuhteissa joihin olemme Afganistanissa saaneet tutustua? Entä miksi osallistumme ainoastaan NATO –johtoisiin operaatioihin, mikäli Limnéllin osoittaman mukaisesti NATO on Yhdysvaltojen mielenkiinnon laantumisesta johtuen menettämässä arvovaltaansa? Näihin kysymyksiin vastatessa on huomattava, että myös YK-johtoiset operaatiot ovat muuttumassa yhä enemmälti kolmannen sukupolven rauhanturvaamisen suuntaa. Toiminta-alueet ovat riskialttiimpia, operaatioissa joudutaan käyttämään enemmän voimaa kuin ”perinteisessä rauhanturvaamisessa”, jota sellaisenaan ei enää oikeastaan ole olemassakaan. Oli tulevaisuudessa kyse sitten vastakumouksellisista toimista Afganistanin kaltaisissa operaatioissa, tai siviilikriisinhallintaan painottuvasta toiminnasta, on meidän suomalaisten syytä kantaa oma vastuumme pystypäin rauhanturvaamisen maailmassa ja tutustua muuttuvan maailman perusteisiin tekemättä hätiköityjä johtopäätöksiä tulevaisuuden suunnasta.

Yliluutnantti, Jatko-opiskelija, SHISTL/MPKK

Afganistanista ei mitään uutta

Tietoja

Julkaistu: 24.01.2012

Kirjoittanut Noora Kotilainen

Kategoria: Kommentti

Talouskriisin kouriin läkähtyvälle USA:lle Afganistanin sota on vaarassa osoittautua vanhan lempinimensä ”imperiumien hautausmaa” veroiseksi onnettomuudeksi. Pelkästään Yhdysvalloille pitkä sota on maksanut jo lähes 500 miljardia dollaria. Tahto ja resurssit pitkällisen ja kalliin sodan ylläpitoon, saatikka usko sodan voittamisen mahdollisuuksiin ovat vähissä niin Yhdysvalloissa kuin muissa koalitiomaissa. Tarinat terrorismin voittamisesta, humaanista sodasta, ihmisoikeuksien ja tehokkaan hallinnon juurruttamisesta ja sodan voittamisesta Afganistanissa kuulostavat epäuskottavilta ja kymmenen vuoden sodankäynnin jälkeen jo lähinnä falskeilta. Lopulta Afganistanissa onkin enää kysymys siitä, miten länsi pääsisi pois tilanteesta menettämättä kasvojaan aivan totaalisesti.

Sota Afganistanissa on perustunut alusta asti voimakkaasti mielikuviin. Hyökkäämällä yhteen maailman heikoimmista ja köyhimmistä maista USA aloitti ”sodan terrorismia vastaan”. Myöhemmin koalition laajettua varsinkin Nato-johtoinen ISAF on markkinoinut ja legitimoinut käymäänsä sotaa korkeamoraalisena YK:n valtuuttamana humaanina velvollisuutena Afganistanin kansaa kohtaan, lähes epäpoliittisena humanitaarisena operaationa sekä ihmisoikeuksien ja naisten aseman edistämisenä. Nykysodissa, joihin kansainvälinen yhteisö osallistuu laajalla rintamalla, onkin hyvin pitkälti kyse eri ryhmien vakuuttamisesta yleisesti hyväksytyin ja aikaan sopivin sanankääntein, sekä sodan markkinoinnista strategisen kommunikaation keinoin. Nykysodassa paras ja uskottavin tarina voittaa, ja uskottavuuskilvan häviäjä jää helposti sodassa kakkoseksi.

Tarinat rauhanturvaajamaisista sotilaista, jotka parantavat alueen asukkaiden elinoloja, rakentavat parempaa yhteiskuntaa, infrastruktuuria ja hyviä suhteita paikallisiin; humanitaarisista sankarisotilaista, jotka toisella kädellä puolustavat demokratiaa modernein asein, ja samalla ojentavat auttavan kätensä heikoille paikallisille ovat tulleet tutuiksi viimeisen kymmenen vuoden läntisissä sota-kertomuksissa. Nämä tarinat kertovat enemmän niiden kohdeyleisöstä – sotaan osallistuvien maiden kansalaisista, meidän arvoistamme, toiveistamme ja ajattelumalleistamme – kuin sodan todellisuudesta, alueen kehittymisestä tai sodan edistymisestä. Ne kertovat siitä, millaiseen sotaan me olemme valmiita ottamaan osaa ja miten sota voidaan nykypäivänä myydä demokratiaan ja ihmisoikeuksiin uskovalle länsikansalaiselle, joka ei mielellään näkisi itseään ja kotimaataan verisen, järjettömän tai epähumaanin sodan osapuolena ja rahoittajana.

Sotabrändi esittelee lännensoturit vahvoina ja humaaneina globaaleina sotureina, jotka eivät haavoitu tai haavoita. ISAF-sotilaat esitellään pehmonalleja ja karamellia afgaanilapsille tarjoilevina hymyilevinä, mutta lihaksikkaina ja hyvin aseistettuna uudenajan sotureina. Sotilaat jakavat humanitaarista apua, kouluttavat paikallisia joukkoja taistelemaan talibaneja ja terrorismia vastaan, mahdollistavat naisten koulutuksen ja äänestämisen, sekä opettavat sivistyneitä hygieniakäytäntöjä paikallisille. Länsisotilaiden läsnäolon pitäisi tämän brändin mukaan olla lottovoitto afgaaneille; mutta sota ei vain ota loppuakseen. Jotain tuntuu olevan pahasti pielessä läntisessä sotatarinassa.

Afganistanin sodan mielikuvatarinoiden taakse kätkeytyy myös muita sisältöjä, jotka puhuttelevat länsiyleisöä päällimmäisen ja tahallisen tarinan lisäksi historiallisesti ja poliittisesti mielenkiintoisilla tavoilla. Nykyinen sotabrändi voidaankin nähdä tämän päivän maailmanpolitiikan versiona siirtomaavallan aikaisesta tarinasta ”valkoisen miehen taakasta”. Samalla kun viestitään vahvan lännen sivistävästä läsnäolosta, tullaan kertoneeksi myös heikoista, takapajuisesta ja sivistymättömästä avun kohteesta. Sodan kannatuksen ylläpidon näkökulmasta strategisten tarinoiden sivutuotteena syntyy historiasta tuttuja kolonialisoivia kertomuksia avuttomista, mutta hyväntahtoisista lapsekkaista ”villeistä”; jotka ovat ilman ” valkoisen siirtomaaherran” apua avuttomia heitä sortavia pahoja poliittisia voimia, uskonnollista ääriliikehdintää ja yleistä jälkeenjääneisyyttä vastaan.

Tämä humanitaaristen tarinoiden kääntöpuoli paljastaa läntisen yleisön alitajuisia asenteita ”globaaleja toisia” kohtaan, sekä samalla tuo tahtomattaan esiin sodan perimmäisiä, ei ääneen lausuttuja lähtökohtia; länsimaissa ei hyväksyttynä nähdyn hallinnon muuttaminen vaikka väkisin länsimalliseksi, ja maan rauhoittaminen ja kesyttäminen lännelle ei-uhkaavaksi ja sieltä kumpuavaksi nähtyjen uhkien eristäminen. Mielikuvarakentamista ja sodan imagon luomista ei voi pitää kovin onnistuneena senkään vuoksi että, kymmenen sotavuoden jälkeen ei voida millään mittarilla osoittaa, että tilanne maassa olisi parantunut, ja että brändäystarinoiden pinnalta katsotut korkeat ideaalit olisi maassa saavutettu. Sotatarinoiden ja todellisuuden välinen kuilu on liian syvä, länsikansalaiset ovat tympääntyneet epärealistiseen humaanin sodan tarinaan, ja sodan kannatus on menetetty.

Tuntuukin, että sodan pitkittyessä, useiden koalitiomaiden kyllästyttyä koko operaatioon, kritiikin sotaa kohtaan noustessa, vastarinnan sinnikkäästi kiristyessä ja lännen taloudellisen tilanteen edelleen epävakaistuessa mielikuvarakentamiselle olisi kysyntää nyt lähinnä sen suhteen, miten selittää vetäytyminen ja sodan lopettaminen parhain päin. Terroristijohtaja Osama Bin Ladenin vangitsemisen ja laittoman tappamisen voi nähdä eräänä askeleena sodan lopettamisen perustelun suuntaan, mutta pääjehun poistaminen päiväjärjestyksestä ei kuitenkaan vielä riitä tarinan loppuluvuksi. Kuinka keksiä tarina, jossa humanitaarinen sankari-länsi voisi kunniakkaasti lopettaa avustusoperaationsa kuin seinään, ja jättää avusta kiitolliset, vastaanottavaiset afgaanit pulaan? Voikin katsoa, että antamansa valheellisen positiivisen sotamielikuvan lisäksi, sotilaallisen strategisen kommunikaation legitimaatiotarinat myös vaikeuttavat sodasta irti pääsyä.

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin vieraileva tutkija

Presidentinvaalit ja Nato

Tietoja

Julkaistu: 03.01.2012

Kirjoittanut Jarno Limnéll

Kategoria: Kommentti

Nato-kysymyksen on jo pitkään arveltu muodostuvan presidentinvaalien kuumaksi kysymykseksi. Näin ei ole tapahtunut – eikä tapahdu.

Lopullisen jännitteen Nato-kysymyksen nousemisesta vaalien parrasvaloihin hiljensi nykyinen presidentti, jonka viimeisessä uudenvuodenpuheessa ei Natoa mainittu sanallakaan. Puheen turvallisuuspoliittiset kohdat keskittyivät käsittelemään YK:ta. Presidentti Ahtisaaren virkakauden lopulla tilanne oli toinen, kun Ahtisaari kehotti hakemaan Nato-jäsenyyttä. Vaaleihin syntyi säpinää.

Moni on odottanut Niinistön kompastuvan Nato-myönteisen puolueen ehdokkaana juuri kysymykseen Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta. Niinistö on tiedostanut Naton alhaiset kannatuslukemat ja ollut kieli hyvin keskellä suuta Naton suhteen. Uusimmassa Ulkopolitiikka-lehdessä Niinistö esittää ratkaisuksi kansanäänestyksen järjestämistä – jos jäsenyyttä hänen presidenttikaudella haluttaisiin hakea. Vastaus tuntuu suomalaisia tyydyttävän.

Kaikki ehdokkaat korostavat yhteistyön merkityksellisyyttä Naton kanssa. Mutta siis vain yhteistyön, ilman jäsenyyttä. Lähes kaikki ehdokkaat haluavat pitää jäsenyyden oven auki, mikä mahdollisuutena lienee sanomattakin selvää. Vain ehdokas Väyrynen toteaa selkeäsanaisesti, että Suomen pitäisi säilyttää asemansa sotilaallisesti liittoutumattomana maana. Myös ehdokas Arhinmäki on ilmoittanut, ettei presidenttinä tukisi Nato-jäsenyyttä, vaikka hallitus niin esittäisi.

Presidentin vaihtuminen ei siten tule muuttamaan Suomen nykyistä Nato-linjausta. Suomi ei ole hakemassa tulevan presidentin virkakauden aikana Nato-jäsenyyttä. Jotkut tästä pitävät, toiset eivät.

Mikä sitten voisi muuttaa Mäntyniemen tulevan emännän tai isännän näkemystä Nato-jäsenyyden hakemisesta? Tähän näen olevan kolme, toisiinsa yhdistyvää, vastausta: 1) Jos suomalaisten suhtautuminen Natoon muuttuisi, ja enemmistö suomalaisista kannattaisi Nato-jäsenyyttä. 2) Jos maailmanpoliittinen tilanne kiristyisi ja sotilaallisen uhkan todennäköisyys Suomea kohtaan lisääntyisi. 3) Jos selkeä enemmistö eduskuntapuolueista asettuisi Nato-jäsenyyden kannalle.

Nato-suhde kuuluu presidentin valtaoikeuksien keskeisimpiin kysymyksiin. Tuleva presidenttimme näyttää Nato-kannassaan olevan vahvasti kiinni suomalaisten mielipiteessä. Sekä ennen vaaleja, ja myös vaalien jälkeen. Hyvä niin.

Yksi Natoon liittyvä, ja presidentin vaalien aikana esille noussut, keskustelunaihe on vielä otettava erikseen esille. Kyse on Nato-jäsenyyden ja asevelvollisuuden asettamisesta vastakkain, mistä kirjoitti muun muassa Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja kolumnissaan uudenvuodenaattona. Tällaiset vastakkainasettelut ovat virheellisiä – ja tarpeettomia.

Jäsenenä tai ei, vastaamme jatkossakin itse oman maamme puolustamisesta, ja pääasiassa omin voimin. Koko maan puolustamiseen ei ole ainakaan toistaiseksi esitetty muuta realistista vaihtoehtoa kuin reserviläisarmeija, ja suhteellisen suuri sellainen. Suurin "uhka" Nato-jäsenyydessä onkin, että ajattelemme maanpuolustuksemme jäsenyyden myötä ulkoistetuksi ja oman vastuumme vähäisemmäksi. "Kyllä Nato hoitaa" -ajattelu on vaarallista. Eikä tämän todetessa ole edes tarvetta ottaa kantaa varsinaiseen jäsenyyteen.

Jarno Limnéll
Sotatieteiden tohtori