skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Kommentti

Vuoden 2006 tilinpäätös

Ensimmäiset viisikymmentä vuotta suomalaista rauhanturvaamistoimintaa - Juhlavuoden 2006 tilinpäätös

Suomalainen rauhanturvaamistoiminta vietti viime vuonna juhlavuottaan; viisikymmentä vuotta sitten ensimmäiset rauhanturvaajamme lähtivät suureen tuntemattomaan astuessaan Suezille lähtevään kuljetuskoneeseen Helsingin lentoasemalla.


Vuodesta 1956 alkaen on suomalainen sotilas lähetetty noin 48.000 kertaa eri puolille maailmaa hallitsemaan ja hillitsemään kriisejä. Jokainen heistä on kokenut tuon ”suureen tuntemattomaan” lähdön aikaansaamat tuntemukset vatsanpohjassaan ensimmäisen operaationsa kynnyksellä. Mutta yhtä varmasti jokainen heistä on myös kyennyt sysäämään taka-alalle ne aloitettuaan oman työnsä paremman ja turvallisemman maailman hyväksi. 

Neljäkymmentäkuusi suomalaista rauhanturvaajaa on antanut korkeimman uhrinsa palvelusaikanaan. Viime vuonna rauhanturvaamistoiminta paljasti synkemmän puolensa Khiamissa. Juhlavuosi sai karun sävyn. Tapahtuma muistuttaa meitä kaikkia kriisinhallinnan haasteellisuudesta sekä olosuhteiden vaikeudesta ja tehtävien vaarallisuudesta. Ne kuitenkin myös osaltaan lisäävät arvostustamme rauhanturvaamis- ja kriisinhallintatyötä tekeviä kohtaan. 

Puolustusministeri Seppo Kääriäinen asetti vuoden 2004 joulukuussa koordinointiryhmän suunnittelemaan ja koordinoimaan juhlavuoden tapahtumia ja toimenpiteitä. Ryhmään kutsuttiin edustajat Puolustusministeriön lisäksi Pääesikunnan kansainväliseltä ja viestintäosastolta, Puolustusvoimien Kansainvälisestä Keskuksesta, Ulkoasiainministeriöstä, silloisesta Suomen Sinibarettiliitosta, YK:n Suomen Komppaniasta sekä Suomen YK-liitosta. Allekirjoittanut toimi ryhmän puheenjohtajana koko sen toimikauden ajan. Ryhmä kokoontui noin 20 kertaa kahden vuoden aikana, jonka lisäksi pienemmissä kokoonpanoissa lukuisia kertoja. Työmäärä ei ole laskettavissa nais- ja miestyökuukausissa vaan pikemminkin työvuosissa. 

Juhlavuoden tapahtumia ja toimenpiteitä oli pohdittu eri tahoilla jo hyvissä ajoin ennen koordinointiryhmän nimeämistä. Tässä työssä oli rauhanturvaajilla sekä heidän ideoilla ja aloitteilla merkittävä rooli. Koordinointiryhmän tehtäväksi muotoutui paljolti kyseisten asioiden niputtaminen ja projekteiksi rakentaminen. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa kyettiin määrittämään ne hankkeet, joita lähdettiin toteuttamaan. 

Hankkeiden toteutuksen suurimmat haasteet liittyvät rahoitukseen. Ryhmällä ei ollut varsinaista omaa budjettia käytettävissään. Tapahtumien edellyttämä taloudellinen perusta luotiin lähinnä Maanpuolustuksen kannatussäätiön, Puolustusministeriön sekä Puolustusvoimien Kansainvälisen Keskuksen taloudellisella tuella. Tapahtumia ei myöskään olisi kyetty toteuttamaan ilman Puolustusvoimien Kansainvälisen Keskuksen sekä toisaalta Suomen Rauhanturvaajaliitto ry:n johdon ja jäsenistön mittavaa työpanosta. 

Juhlavuoden päähankkeiksi muotoutuivat 29.5.2006 paljastettu Operaatioissa Menehtyneiden Rauhanturvaajien muistomerkki Hietaniemen hautausmaalle ja 4.12.2006 Tampere-talolla pidetty juhlavuoden pääjuhla. Molemmat hankkeet saivat runsaasti näkyvyyttä julkisuudessa. Tasavallan ylintä poliittista ja sotilaallista johtoa sekä kansainvälistä korkeaa edustusta oli tilaisuuksissa runsaasti mukana.

Koordinointiryhmän muita juhlavuoden aikana tukemia hankkeita olivat mm.:

- YK:n kansainvälinen rauhanturvaajien päivä 29.5. kansalliseksi liputuspäiväksi vuonna 2006

- Juhlavuoden erikoispostileimat 29.5. (YK:n rauhanturvaajien päivä), 24.10. (YK:n päivä), 4.12. (Juhlavuoden pääjuhla Tampereella) ja 10.12. (viisikymmentä vuotta kuluneeksi ensimmäisten suomalaisten lähdöstä operaatioon).

- Rauhanturvateoksien tukeminen (Marjatta Hinkkala, Martti Tikka, Jorma Reinimaa)

- Rauhanturvatutkimuksen laatiminen (Charly Salonius-Pasternak ja Pekka Visuri)

- Asiantuntija-artikkelisarjojen julkaiseminen kansallisessa ja alueellisessa mediassa

- Näyttelyjen tukeminen

- Aloitteet tv-dokumenteista ja niiden tukeminen

- Rauhanturvaseminaarien järjestäminen ja tukeminen

- Juhlavuoden omat internet-sivustot puolustusvoimien sivujen yhteydessä

- SRTL Ry:n kesäpäivien tukeminen


Juhlavuoden aikana SRTL Ry järjesti lukuisan määrän omia valtakunnallisia ja alueellisia tapahtumia. Puolustusvoimien Kansainvälinen Keskus sekä useat yksityiset henkilöt tuottivat juhlavuotta ja suomalaista rauhanturvaamistoimintaa kunnioittavia tapahtumia ja toimenpiteitä. Ne kaikki ansaitsevat arvostuksensa.

Juhlavuosi sujui ainakin koordinointiryhmän näkökulmasta erinomaisesti. Uskoakseni onnistuimme tavoittamaan laajan yleisön monilla tavoin, jakamaan tietoa suomalaisesta rauhanturvaamistoiminnasta, huomioimaan suomalaisia rauhanturvaajia ja erityisesti YKSK:n veteraaneja sekä jättämään pysyviä jälkiä tuleville sukupolville aikamme rauhanturvaamisesta.

Elän vankassa uskossa, että rauhanturvaveteraanit, kansallinen poliittinen ja sotilaallinen johto sekä laaja yleisö kokoontuu tänä ja tulevina vuosina YK:n kansainvälisenä rauhanturvaajien päivänä toukokuun 29. päivänä Hietaniemen hautausmaan sankariaukiolle kunnioittamaan operaatioissa menehtyneitä sisartamme ja veljiämme. Tehkäämme tästä pysyvä perinne.

Juhlavuosi on siis ohi ja katseet suunnataan kohti uusia haasteita. Tulevat vuodet tuottavat varmuudella juhlimisen ja kunnioittamisen aihetta. Tulevaisuuden historialle muodostuu edelleenkin virstanpylväitä. Yhtä varmasti tulevaisuuden tehtävät langettavat ikävä kyllä myös varjojaan arvokkaalle työlle. Kaikki ei tule sujumaan niin kuin me haluaisimme tai toivomme. Tästä huolimatta on kuitenkin välttämätöntä osallistua kriisinhallintaan myös jatkossa.

Oleminen ja eläminen täysivaltaisena suvereenina kansakuntana – Suomena – edellyttävät meiltä kansainvälistä solidaarisuutta ja vastuunkantoa. Haluamme olla tuottamassa turvallista ympäristöä niin itsellemme kuin lähimmäisillemme. Lähimmäisemme ovat nykyään lähempänä kuin luulemmekaan. Fyysinen etäisyys ei ole nyt eikä tulevaisuudessa rajoite tai este lähimmäisyydelle.

Sotilaallinen kriisinhallinta on kriisinhallinnan keskeinen komponentti. Sillä tuotetaan turvallista ympäristöä kriisialueella ja siten mahdollistetaan siviilikomponentin työ alueen olosuhteiden ja siviilitoimintojen palauttamiseksi kriisiä edeltäneeseen tilaan. Sotilas- ja siviilikomponentit toimivat alueella samanaikaisesti yhteistä päämäärää, turvallista ja yksilön perustarpeet täyttävää yhteiskuntaa, tavoitellen. Kriisinhallinnan kokonaisuus on kuin kansallinen maanpuolustuksemme kokonaisuus; siihen osallistuvat yhteiskunnan kaikki osat. Niin siviili- kuin sotilassektorit. Tämä yhteistoimintasuhde tulee alati syvenemään kriisinhallinnassa.

Kansallinen turvallisuus, joka on puolustusvoimien tärkein prioriteetti, on tuotettavissa sitä paremmin mitä ammattitaitoisempi henkilöstö ja mitä parempi materiaalinen valmius puolustusvoimissa ja reservissä on. Aktiivinen osallistuminen sotilaalliseen kriisinhallintaan tukee näitä valmiuksia mitä suurimmassa määrin. Sotilaallinen kriisinhallinta tuottaa turvallisuutta myös suomalaisille.

Juhlavuoden koordinointiryhmän puheenjohtajana haluan kiittää kaikkia juhlavuoden tilaisuuksia ja toimenpiteitä toiminnallaan tukeneita ja niiden järjestämiseen osallistuneita. Te rauhanturvaajat teitte juhlavuodesta juhlan arvoisen ja paljolti myös toteutitte sen. Turvallista rauhanturvaamisen uutta viisikymmenvuotistaivalta!


Evl Esa Vanonen

Puheenjohtaja
Suomalaisen Rauhanturvaamistoiminnan Juhlavuoden koordinointiryhmä


Nato-kramppi

Venäjän puolustusbudjetti kasvaa 2007 lähes kolmanneksen, 22 mrd euroon. Öljyn korkean maailmanmarkkinahinnan vuoksi on nyt varaa ns. kolmannen sukupolven aseisiin. Hankintoihin, tutkimukseen ja kehitystyöhön käytetään 9 mrd euroa. Kasvu on lähes kaksinkertainen, kun eri ministeriöiden (ja niitähän Venäjällä riittää) sotilasmenot lasketaan yhteen. Venäjällä on huippukoulutettu miljoonan miehen ammattiarmeija 2010-luvun lopulla. Vaikka väestönkasvu on notkahtanut, kiitos viinaan ja huumeiden, Äiti-Venäjän 147 miljoonasta riittää A1-miehiä riviin, kun kutsu käy. Torakkakommunismin aika on ohi. 

Venäjällä on eniten maata, luonnonvaroja ja edelleen ykkösluokan ydinaseet. Se pääsee avaruuteen aina kun haluaa. Kuukisassa tuli hopeaa, mutta nyt se ei katsele USA:n perävaloja. Venäjä kykenee kurittamaan Eurooppaa ja muita naapureitaan energia-aseellaan. Länteen johtavista uusista öljyputkista voi tankata suoraan myös sotatoimiyhtymiä, tst-psv:t kärjessä. Teboil-korttia ei tarvita! Suomenlahden ja Itämeren pohjaa etenevissä kaasuputkissa on pian tunnistuslaitteet, joilla tarkkaillaan vesiliikennettä veden päällä ja alla. Presidentti Vladimir Putinin ilmoituksen mukaan Pietarissa valmistetaan uutta sukellusvenelaivastoa, joka soveltuu etenkin mataliin vesiin kuten Itämerelle ja sen lahtiin. Venäjä on suurvalta ja toimii sen mukaan omaksi edukseen; naapureitaan hajoittaen ja halliten, kaikin voimapolitiikan ja talouden keinoin.

Suomella on turvallisuusvaje. Meillä on EU:n pisin maaraja Venäjän kanssa. Suomenlahti on Itä-Uusimaan etelärajalla. Naapurimaan sotilaallinen nousu on rannikolla myös aluepoliittinen kysymys. Kuten eri rautalangoista on väännetty, uskottava puolustus maksaa aina. NATO-option käyttö ei merkitse sitä, että maanpuolustus ulkoistetaan. Jäsenmaiden joukot eivät kaivaudu itärajalle puolustusasemiin. FI-väki ei voi vetäytyä mökeilleen, lomakeskuksiin tai sivariin. NATO-jäsenyys on elämän ja kuoleman kysymys siksi, että puolustusmateriaalin hinta on halvempi ja toimitusvarmuus parempi jäsenelle kuin ulkopuolisille!.NATO-jäsenyys nostaa puolustuksemme kynnyksen korkeammalle. Baltit muistavat vielä antautumisen tuskan; hajonneet perheet, suvut ja taivaan tuuliin heitetyt kansat. Kun Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush Jr. saapui Suomesta vain 80 km päähän, se oli Virolle myös puolustuksellinen voimannäyttö.

Suomen yläpäätä vaivaa paha NATO-kramppi ja rahvas kärsii perässä. Tarvittaisiin rohkeutta ja näkökulmaa. Kylmän sodan yya-myssyilyaika päättyi jo 15 vuotta sitten ja meillä vain taivastellaan muutamia talvi- ja jatkosodan kuvia! Jäsenyyden umpisolmu on kohtalonkysymyksemme tänään, tässä ja nyt. Nykytasavaltaamme johdetaan ryhmänjohtaja-perspektiivistä (pää-, ulko-, sisä-, opetus- ja valtiovarainministerit) ja määräillään naisnäkökulmasta. Se kertoo jostakin. Rohkeasti esiintynyt Puolustusministeri Seppo Kääriäinen ja ympärinstöminiseri  J.-E. Enestam ovat sentään upseereita. Kun Hornetit hankittiin, hallituksen kärki oli RUK-tasoa (Aho, Väyrynen, Viinanen). Res.ups.-presidentti (Ahtisaari) johdatti meidät EU:n jäsenyyteen. 

Venäjä kunnioittaa puolustuskynnystämme sen korkeuden mukaan. Armeijankenraali Juri Balujevski ja suurlähettiläs Alexander Rumantsjev vakuuttivat juuri, että ”NATO-jäsenyys on Suomen asia, mutta teidän pitää kuitenkin huomioida seuraukset”. Niinpä. NATO-päätös on tehtävä todellisen turvallisuustilanteen, ei komitea-aikataulujen mukaan, pää pensaassa.

Onneksi nuori polvi uskaltaa. Varusmiesliitto ry kannattaa Suomen NATO-jäsenyttä. Liiton ex-punamulta-tst pari Eero ja Matti, katse eteen – päin!.

Sanan voimalla

Kun joku puhuu ”taistelujoukosta”, siirtyy vastuu kuulijalle. Varsinkin poliitikkojen puheessa sana saa sävyjä ja merkityksiä puhujansa paatoksen mukaan. Ehkä onkin syytä hieman pohtia, mitä tuo englannin kielestä suoraan suomennettu sana taistelujoukko, Battle Group, oikeastaan tarkoittaa. Kyseessä on Euroopan unionin nopean toiminnan joukkoihin kuuluva yksikkö. Se on kieltämättä sotajoukko, hyvin koulutettu ja vahvasti aseistettukin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sen ensisijainen tai edes toissijainen tehtävä olisi hyökkays, puolustus tai viivytys. Sellaiseen parintuhannen miehen joukolla kansainvälisessä kriisissä ei juuri mahdollisuuksia olisikaan. Osaston tehtävät alkavat humanitaarisen avun antamisesta ja sen ääripäässä on aseellinen taistelu. Siihen saatetaan joutua äärimmaisessä tilanteessa, esimerkiksi siviilien suojelemiseksi.

 
Suomalaisten osallistuminen YK:n rauhanturvajoukkoihin koettiin vuonna 1956 kansalliseksi velvollisuudeksi. YK-rauhanturvaajat olivat ylpeyden aihe, sinibarettimme kantoivat kunnialla siniristilippua. Kaikki muistavat kenraali Ensio Siilasvuon, joka istutti Yom Kippurin sodan osapuolet telttaansa kilometripylväs 101:n kohdalla Siinain autiomaassa.

Suomalaiset ovat osallistuneet useisiin operaatioihin eri puolilla maailmaa. Suomalaisia on tarvittu osapuolten valissä ja suomalaiset upseerit ovat toimineet sotilastarkkailijoina Afganistanista Intiaan. Vähitellen termi rauhanturvajoukot muuttui astetta kovemmaksi kriisinhallintajoukoksi.

Mikä sitten on muuttunut. Ainakin maailma ympärillämme. Kriisinhallinta on siirtynyt yhä enenevässä määrin Naton ja EU:n vastuulle, kriisit ovat kovenneet, eika pelkkä rintamien väliin asettuminen ole enää pystynyt estämään kansanmurhia kuten Kosovossa tai Bosniassa. Voimaa on näytettävä, mutta tarpeen vaatiessa myös käytettävä. Sinkkiarkuista tai suomalaisten sotaan lähettämisestä puhuminen ovat kuitenkin liioittelua. Sen sijaan olisi vastuutonta lähettää suomalaisia sotilaita kriisialueille ilman riittävää koulutusta, varustusta ja valtuuksia. Ehkä joillakin on edelleen vallalla se mielikuva, joka syntyi rauhanturvaamisesta tehdystä elokuvasta ”Pekka ja Pätkä Suezilla”. Suosittelen pikaista paluuta nykyaikaan.

Meillä näyttää kuitenkin, jopa puolustusvoimien omassa piirissä, syntyneen jonkinlainen sievistellen puhumisen ajatus. Mutta eivät asiat siitä miksikään muutu, jos Sotakorkeakoulusta tulee Maanpuolustuskorkeakoulu tai taistelukopterit ovatkin saattokoptereita. Koskahan joku keksii muuttaa sotatieteen maisterin arvo puolustusmaisteriksi? Puolustusministerihän meillä jo on.

 
Vuonna 1809 von Döbeln kiitti suomalais-ruotsalaisia joukkojaan, jotka oli koottu yhteen Uumajan kentälle komentajan viimeiseen puhutteluun Suomen sodan jälkeen. Kuninkaallisen Porin Rykmentin, Porin Prikaatin edeltäjän, komentaja puhuessaan tuskin aavisti, että seuraavan kerran nämä joukot olisivat koossa vasta kahdensadan vuoden kuluttua. Ruotsin johdossa kootaan Euroopan unionin nopean toiminnan joukkoihin kuuluva taisteluosasto, Nordic Battlegroup, jonka miehistö kootaan Ruotsista, Suomesta, Norjasta ja Virosta. Joukon koulutusaika alkaa 2007, ja se on päivystysvalmiina vuoden 2008 alusta. Kukaan ei kauhistele Pohjoismaista taisteluosastoa. Mutta erityisen suurta ylpeyttä Ruotsissa tunnetaan tästä yksiköstä. Siinä on taas koottu yhteen ”menetettyjen alueiden” joukot ruotsalaiseen komentoon. Kuka sanoikaan, että historia toistaa itseään?,

 

Tapio Vallin

Kirjoittaja on Satakunnan Kansan päätoimittaja

Kirjoitus on alun perin julkaistu Porin Prikaatin PORILAINEN-lehdessä 2/2006

Nopean toiminnan joukko ei ole taistelujoukko

Keskustelu Suomen osallistumisesta EU:n nopean toiminnan joukkoihin on mielestäni ajautunut täysin hakoteille.
Puhutaan taistelujoukosta. Tuosta termistä tavallinen kadun mies saa sellaisen käsityksen, että joukko lähetetään taistelemaan. Julkisuudesta tihkuneiden tietojen valossa niin ei tule tapahtumaan. Termi taistelujoukko on varmaankin johdettu sanasta taisteluosasto, joka on suoraan suomennettu Naton käyttämästä yhtä sotilasosastoa kuvaavista sanoista Battle Group. Termi ei ole uusia eikä sitä pidä kauhistella. Suomalaisia palvelee jo nyt tuolla tavoin nimetyssä yhtymässä Kosovossa. Yhtymän nimi on Finnish-Irish Battle Group.

EU:n nopean toiminnan joukon tehtävä on rauhanturvaaminen, ei taisteluihin osallistuminen. Näin voisi päätellä jo siitä, että Suomen mahdollinen osallistuminen tähän toimintaan tullaan määrittelemään rauhanturvalaissa. Kyse on siis tulevaisuuden rauhanturvaamisesta, nykyaikaisen, kylmän sodan jälkeisen rauhanturvaamisen parannetusta versiosta.

Mediassa esitetyt kuvat helikopterista laskeutuvista huippusotilaista ei millään tasolla kuvaa tuon EU:n nopean toiminnan joukon toimintaa. Ei ainakaan yhtymien suomalaisten osastojen. Suomihan käsitykseni mukaan osallistuisi yhtymiin lähinnä korkean osaamisen alalla lähettämällä tekniikkaa ja osaajia, ei niinkään varsinaisia perusrauhanturvatyötä tekeviä sotilaita. Sotimistaidot osaavia sotilaista löytyy riittävästi isoista armeijoista. Suomalaiset menevät tekemään sellaisia tehtäviä mitä muut eivät välttämättä edes osaa. Näin Suomi nytkin osallistuu EUFOR:in Althea-operaatioon Bosniassa. Siellä ei ole yhtään suomalaista vartiosotilasta.

Puhe sinkkiarkuista on myös turhaa dramatisointia. Esim. Aamulehti otsikoi 17.12. näin: ”Sotilaiden menehtyminen operaatioissa on täysin mahdollista”. Tuo on tietysti totta mutta ainakaan minä en keksi yhtään sellaista työtä tai paikkaa missä ei voisi kuolla. Suomalaisia rauhanturvaajia on rauhanturvaoperaatioissa kuollut kaikkiaan noin 45. Esimerkiksi Etelä-Libanonissa kuoli vuonna 1985 viisi suomalaista rauhanturvaajaa.

Pitää muistaa, että suomalainen rauhanturvaaja lähtee toimialueelle ja palvelee siellä täysin vapaaehtoisesti. Paljon vapaaehtoisemmin kuin esimerkiksi ammattiarmeijoiden sotilaat. Heille vapaaehtoista on ollut vain armeijaan liittyminen. Suomessa pääosin reserviläisistä koottavaan joukkoon lähtevät päättävät operaatiokohtaisesti mihin lähtevät tai eivät lähde. Halukkaita lähtijöitä riittää meillä. Puolustusvoimien kansainvälisessä keskuksessa Niinisalossa on puhelinlinjat tukossa halukkaiden lähtijöiden puheluista heti kun julkisuudessa edes mainitaan Suomen mahdollisesta osallistumisesta johonkin uuteen operaatioon vaikka Afrikassa. Miksi ei suotaisi halukkaille mahdollisuutta pelastaa ihmishenkiä, jos he sitä oman henkensä uhallakin haluavat tehdä.

Suomalaisen rauhanturvaajan päämotiivi on itse rauhanturvaamiseen osallistuminen. Verovapaat autot ja palkat ja muut motiivit ovat selkeästi sivuosassa. Näin uskallan entisenä rauhanturvaajana ja nykyisten rauhanturvaajien parissa toimivana järjestöaktiivina sanoa. Nopeasti ja vaarallisiinkin paikkoihin Suomesta on lähdetty ennenkin rauhaa turvaamaan. Esimerkkinä voisin mainita vaikka suomalaisten ryhmittäytymisen taistelevien osapuolten väliin Suezilla vuonna 1973 kenraali Siilasvuon legendaarisella käskyllä: "Menkää Sueziin, jos pääsette! Ryhmittykää osapuolten väliin, jos uskallatte! Tehkää rauha, jos kykenette!"

Ville Mäntysaari

Ajatuksia kansainvälisestä ja kansallisesta kriisinhallinnasta

Alkusanat: Olen Aasian alueella pariinkin kertaan olleena ICRC:n ja YK:n asiantuntijana suru sydämessäni seurannut tämän tuhoisan Tsunamin uhrien (lähinnä pelastuneiden) pelastamis-, etsimis- sekä menehtyneiden tunnistusponnisteluja, valtiovallan viranomaistoimenpiteitä ja viranomaisten sekä median uutisointia asian tiimoilta suomalaisten ja ulkomaisten uutiskanavien kautta. On monia asioita ja ns itsestään selviä viranomaistoimenpiteitä jotka olisi voinut hoitaa toisin. Niissä on nyt jatkossa paljon parantamisen varaa, erityisesti tietyillä osa-alueilla kuten ennakkosuunnittelu, kriisin ”lukeminen” ja tilanteen operatiivinen johto ja seuranta. Tietääkseni ei alkuvaiheessa yhtäkään rauhanturvaajakoulutuksen ja kokemuksen saanutta ns. erikoisasiantuntijaa katsottu tarpeelliseksi lähettää alueelle. (Porin valmiusprikaatissa olisi ollut valmis GSM/satelliitti puhelinkeskus ja kenttäradioasema valmiiksi paketissa joten pahasti takkuillut viestinkulku ja paikallistiedotusongelmat olisivat ratkenneet sillä.)

Uhrit ja päättäjät: Kriisin sattuessa sen välittömiksi uhreiksi joutuneet taistelevat hengestään ja sen säilyttäminen on yksilön nopeudesta, nokkeluudesta ja myös silkasta onnesta kiinni. Kriisinhallinnan parissa aktiivista pelastustyötä suorittavat, sen muodosta, laadusta ja nopeudesta päättävät henkilöt joutuvat tekemään niin kotimaassa kuin kentälläkin ratkaisevia valintoja usein ilman todellista faktatietoa ja niinpä osa tehdystä ratkaisuista näyttääkin jälkeenpäin onnettomilta virhearvioinneilta. Ne olisi ehkä voitu välttää paremmalla valmistautumisella.

KRIISIT: Kriisien lainalaisuudet ovat aika pitkälle samat. Olipa kyse sitten yksilön pelastautumisponnisteluista ”maanjäristyksen aiheuttamalta hyökyaallolta”, muilta luonnon katastrofilta tai sodan ja väkivallan seurauksilta niin väistämättä juuri ihminen ja rakennettu infrastruktuuri joutuu viime kädessä hävityksen kohteeksi. Suurkatastrofien seuraukset ovat väistämättä aina aiheuttaneet hirvittävän määrän ihmisuhreja ja lähes mittaamattomia aineellisia tappioita. Useimmiten nämä kriisit tapahtuvat varoittamatta ja ennalta arvaamatta mutta niihin voidaan kuitenkin varautua ja varsinaiseen kriisin hallintaan kouluttautua.

RATKAISU: Minun kriisinhallintaoperaatiokeskukseni ”SITUATION CENTER” on eri ministeriöiden ja laitosten yhteinen operatiivinen tila jonka toimintaa johtaisi kulloinkin kriisin tyypistä ja laadusta riippuen kriisinhallinnasta vastuussa oleva ministeri jolla olisi apunaan paitsi oman erikoisalansa ammattilaiset myös tapauskohtaisesti paikalle kutsutut erikoisasiantuntijat. Yhteiskunnan kannalta tärkeät laitokset kuten puolustuslaitos, poliisi, pelastuslaitos, on oltava edustettuna STC:ssä ja niiden edustajalla rajoittamaton ja vapaa pääsy laitosten omiin tietokantoihin. Naapurimaissa, YK:ssa ja EU:ssa tulisi olla vastaava keskus.

TIEDONSAANTI JA TIEDOTUS: Nopean ja oikean tiedon saaminen oikeiden päätösten tekemistä varten on kyseiseltä kriisialueelta kotimaasta tai ulkomailta kaiken toiminnan perusta. On kyettävä ottamaan vastaan, analysoimaan ja tekemään päätöksiä myös kansainvälisen sähköisen median (CNN, BBC, NBC, FOX News, DW, STV jne) tarjoaman lähes reaaliaikaisen uutismassan perusteella. Operaatiokeskus päivystää 24 tuntia ja kirjaa kaiken saadun tiedon raportointia varten. Vastuuministeri antaa suoran tilannekatsauksen presidentille, hallitukselle ja eduskunnalle aikataulun tai tarpeen mukaisesti. Muusta tiedottamisesta ja mediayhteyksistä vastaa STC:n oma ammattitiedottaja.

 

Kriisinhallinnan parissa kentällä työskennelleet ammattilaiset tietävät kokemuksesta että ” kriisinhallintakoneiston” käyntiin ja liikkeelle saaminen on paljon vaikeampaa kuin jo toimivan organisaation painopistesuunnan radikaali muuttaminen kriisin olosuhteiden tarpeen mukaisesti. Tilanteen mukaan joustava reaaliaikajohtaminen on sitä oikeaa ja todellista taitoa vaativaa kriisinhallintaa jota meilläkin tarvitaan jatkossa.

Kriisinhallinnan jälkiarviointi: Toiminnan jälkiarviointi voitaneen tehdä kohtuullisen luotettavasti tilanteeseen sopivien kansanvälisesti määriteltyjen mittareiden avulla. Tässä nimenomaisessa Aasian tsunamin kriisissä mittareita olisivat ainakin:

Kriisinhallinnan ”mittarit”:

  1. uhrien määrä kuolleina ja loukkaantuneina /alueella olleiden suomalaisten kokonaismäärä
  2. kriisinhallinnassa (pelastustöissä) käytetty kokonaisaika
  3. välittömät avustuskustannukset Suomessa ja ulkomailla
  4. välittömän kriisiavun antamisvalmius evakuoiduille paikan päällä sekä heti saapuessa kotimaahan: tarvitsijat/hoidetut
  5. jatkotoimenpiteet menehtyneiden etsinnässä ja traumojen jälkihoidossa
Vertailuun vaikuttavat tekijät:
  1. naapurimaiden vastaavat määrät
  2. olosuhde - ja kulttuurierot kriisin kohdemaissa
  3. paikallisten uhrien määrä maittain
Viranomaistoimenpiteet:
  1. ennalta valmistuminen
  2. välittömän tiedon saaminen/hankinta kriisialueelta
  3. pelastustoimenpiteet, johtaminen, organisaatioiden työnjako ja päätöksentekoihin kulutettu aika kriisin sattuessa
  4. tiedottaminen, muuttumisvalmius ja ”lessons learned” toteutus
Valmistautuminen: Näyttää siltä että Suomen ja muidenkin pohjoismaiden valmistautumisessa oli jätetty huomioonottamatta pahimmat mahdollisuudet (worst scenario) . Kaikkia saavutettavia hyötynäkökohtia multiosaajien pelastusryhmän lähettämisessä ei otettu huomioon ja näin tiettyjä kriisinhallinnan ammattilaisryhmiä (mm rauhanturvapataljoonan edustus) jätettiin pois tyhjistä koneista koska painotus satsattiin lähes yksinomaan lääkintäpuoleen.

Keskustelu yleisestä kriisinhallinnasta: Julkisen keskustelun piirissä painotetaan mielestäni tällä hetkellä liikaa sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan eroja. Nehän ovat tosiasiassa saman yleisen kriisinhallinnan eri toimintamalleja. Kansainvälisen kriisinhallinnan kokonaisuuden kannalta kumpikaan toimintamalli ei ole kuitenkaan toistaan pois sulkeva toiminnan muoto. Molempia tarvitaan kriisin tyypistä riippuen sekä erikseen tai yhdessä.

Suomen yleiset kriisinhallinnan perusteet: Ne on varsin tyhjentävästi selvitetty mm. netistä löytyvästä Puolustusministeriön selonteosta: (III OSA: KANSAINVÄLINEN KRIISINHALLINTA) (Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle 13.6.2001)

Reijo J. Raitasaari
Former UN/OSCE/ICRC-logistician (sekä Portugalin Itä-Timorin UNTAET pataljoonan kunnialaskuvarjojääkäri v. 2001.)

 

Kansalaisten tiedon puute: Osalle suomalaista siviiliyhteisöä on ilmeisesti uutta se tosiasia että tietyntyyppisten sotilasjoukkojen/sotilaiden käyttäminen siviilikriisinhallinnassa ei ole Suomenkaan osalta ennenkuulumatonta. Suomen YK:n käyttöön asettamien rauhanturvajoukkojen eräs tehtäväkenttä on aina ollut hädässä olevien siviilien auttaminen joko suoraan pataljoonan henkilökunnan ja/tai kehitysyhteistyövarojen avulla. Useassa viimeisimmistä Missionissa kokeiltu ns. CIMIC-osaston käyttö on uusi erinomainen kriisinhallintatoiminnan muoto.

Kokemuksia: Toimivan sotilasorganisaation käytöllä kriisin hallinnassa on omat tietyt hyvät puolensa. (Hyvinä esimerkkinä kv. sotilasjoukkojen käytöstä nimenomaan kriisin alkuvaiheessa ovat olleet toiminta Kosovossa, Itä-Timorissa, ja ”tänään” Indonesiassa ja Sri-Lankassa) Päätöksenteko on nopeaa ja yksinkertaista, komentaja käskee ja miehet toimivat. Kalusto ja avun annossa tarvittavat johtamis-, raivaus-, avustus- lääkintä- ja yhteydenpitovälineet sekä tarvittavat avustustarvikkeet ovat heti saatavilla. Apu menee ilman välikäsiä suoraan avun tarpeessa olevalle joukolle tai kohteelle. Päätöksenteon pohjana olevan luotettavan tiedon hankinta ja saanti on sotilaallisessa kriisinhallintaorganisaatiossa nopeaa ja tosiasioihin pohjautuvaa. Apuna ovat luonnollisesti sotilastiedustelun kaikki apuvälineet kuten satelliittikuvat, kartat ja tietokoneanimaatiot jotka esimerkiksi siviiliavustusorganisaatiolle maksavat ”maltaita”. Sotilasorganisaation antaman humanitäärisen avun tulisi kuitenkin olla aina tilapäistä ja siirtyä asianmukaisesti ammattilaisavustusjärjestöjen vastuulle heti kun se on mahdollista.

Ei niin hyviä kokemuksia: Afganistanissa ja Irakissa paikallisten asukkaiden oli ja on edelleenkin vaikea hyväksyä humanitääristä apua niiltä sotilashenkilöiltä jotka mielletään miehittäjiksi ja niinpä alueella olleet YK sekä humanitaarisen avun muut toimijat ja organisaatiot ovat joutuneet jo menettämään paljon turhia uhreja kuolettavien itsemurhaiskujen ja jatkuvan ryöstelyn muodossa.

Avustusjärjestöjen hätäavun perille saanti on ollut ainakin aiemmin tietyillä alueilla hyvinkin kyseenalaista. (Albania, Sierra Leone, Sudan) Allekirjoittaneella on epävirallisia mutta aika luotettavia omia havaintoja että hyvällä avustamistarkoituksella kerätty kansainvälinen tai kansallinen rahallinen tai tavara-apu ei ponnisteluista huolimatta aina menekään perille tarvitsijalle ja päätyy ns. ”sissien tai vapaustaistelijoiden” tai muiden hämärämiesten ja/tai mafian verkkoon ja jopa nykypäivän YK:n/vast. rauhanturvaajien ahneeseen ja pohjattomaan taskuun.

YK:n nykytaso: On todella onnetonta kehitystä että kun YK:lle rauhanturvajoukkoja rauhanturvaamis- ja kriisinhallintatehtäviin antavien maiden määrä ja kirjo on vuosien varrella kasvanut niin osaamisen sekä moraalin taso on pudonnut saman tien alle arvostelun. Yleiset väärinkäytökset ovat lisääntyneet tehostetusta valvonnasta huolimatta. Henkilökohtaisesti koen äärimmäisen kuvottavina tiettyjen nimeltä mainitsemattomien ns. ”kolmansien maiden YK-rauhanturvaajat” jotka ovat tahranneet YK:n sinibaretin raiskattujen naisten, tyttöjen ja pikkupoikien vereen ja katkeriin kyyneliin. Kyynisesti voin todeta että rauhanturvatehtäviin lähetetään nykyään sotilaita enemmän kansallisten ja etnisten materiaalietujen saamisen kuin entisten, korkealle arvostettujen humanitääristen ja eettisten syiden perusteella.

EU:n kriisinhallinta: Uskon että paitsi Suomella niin myös nyt EU:n rakenteilla olevalla siviili -ja sotilaskriisinhallintaorganisaatiolla on paljon oppimista viimeaikojen Aasian tsunamin katastrofin ns. ”kämmeistä” yhteydenpidon, johtamisen ja vastuunjaon perusteella. Suomi voisi olla nyt vaihteeksi rohkea aloitteentekijä ja johtaa yhteisiä neuvotteluita kaikkien EU kansalaisten turvallisuutta edistävään suuntaan.

Ohkolassa 21.01.2005
Reijo.J.Raitasaari