skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Kommentti

Kansalliskukka muovipussi

Sain vastata kuluvan vuosituhannen alussa ehtimiseen kysymykseen tuolloin vielä virallisesti Serbian alaisuudessa olleen Kosovon maakunnan tulevaisuudesta. Vastasin systemaattisesti, että hyvältä näyttää, vaikka jossain syvällä sisimmässäni olinkin toista mieltä. En yksinkertaisesti jaksanut uskoa, että Kosovo nousisi ainakaan pikaisesti omille jaloilleen 80 prosentin työttömyydestä, YK:n hoitamasta hallinnosta ja Naton johtamasta puolustuksesta.

Mahdotonkin on kuitenkin mahdollista Askoseni. Kyseisen väitteen olen havainnut todeksi tämän kolumnin julkaisuhetkellä yhä kestävällä vierailullani Kosovoon, missä vietin kerran lähemmäs kolme vuotta elämästäni. Viidessä vuodessa on tapahtunut niin paljon, että sille ihmeelle vetää vertoja ainoastaan Suomen, Saksan ja Japanin kaltaisten maiden nopea selviytyminen toivottavasti viimeiseksi jäävästä maailmanpalosta.

Tiivistettynä voisi sanoa, että Kosovo 2009 on aivan eri maailma kuin Kosovo vuosimallia  2004. Uskomattomin muutos entiseen on siinä, että jopa maakunnan kansalliskukka muovipussi on selkeästi häviämässä uuden asvaltin pintaansa saaneiden teiden varsilta. Toki sitä esiintyy edelleenkin, mutta tätä menoa sukupuutto alkaa olla lähellä, eikä vainajaa jää tosiaankaan kukaan kaipaamaan.

Konkreettisin muutos on puolestaan se, että nykypäivän Kosovo on itsenäinen valtio, jonka Suomi on monen muun ohella ehtinyt tunnustaa. Itsenäisen valtion status näkyy katukuvassa erityisen hyvin siinä, että monet kansainväliset yritykset ja brandit ovat vallanneet oman jalansijansa alueelta.

Kaikkialla Kosovossa itsenäisyys ei kuitenkaan näy. Itsenäisen Kosovon serbialueilla käypä valuutta on nimittäin edelleenkin Serbian dinaari, siellä ajetaan Serbian rekisterikilvillä varustetuilla autoilla ja siellä puhutaan Serbian verkossa oleviin puhelimiin. Kansainvälisen yhteisön hiljaa hyväksymää käytäntöä voi äkkiseltään verrata esimerkiksi Suomeen virallisesti kuuluvaan Ahvenanmaahan, jonka asukkaiden ei ole pakko opiskella, osata tai käyttää isänmaansa virallista kieltä eli suomea.

Lähdin aikanani kotiin Kosovosta, missä poliisitoiminnasta vastasivat ympäri maailmaa alueelle tuotetut monenkirjavat YK-poliisit. Paikalliselle väestölle - niin serbeille kuin albaaneillekin - kyseinen UNMIK -operaatio (United Nations Mission in Kosovo) toimii edelleenkin synonyymina suurelle vitsille. Sekä serbit että albaanit ovat yksinkertaisesti ihan liian fiksuja uskomaan siihen maailmanjärjestön vakuutteluun, että demokratian uudelleen organisoinnin opettajana voisi toimia ihminen, jonka oma koti on edelleen apinanleipäpuussa.

Nykyisin Kosovon poliiseina toimivat itse kosovolaiset Euroopasta tulevien EU:n ammattilaisten tukemina. Paikallisen väestön mielestä nyt eletään aikaa, johon olisi pitänyt siirtyä jo kymmenen vuotta sitten eli heti sodan jälkeen. Siinä olisi ainakin vältytty intialaisilta poliiseilta, jotka lähtivät hajottamaan opiskelijoiden kokoontumista käärmeet apunaan. Onneksi miehet YK:n sinisissä turbaaneissaan sentään tajusivat kysyä lupaa ennen kuin päästivät mambat ja kobrat eurooppalaista rauhaa turvaamaan. Sitä lupaa ei koskaan tullut.


Kuolemat syyniin - löytyykö tekijöitä

Nelosen Uutiset kertoi Suomessa ensimmäisenä, että Benazir Bhutton kuolemaa ryhtyy tutkimaan YK. Entinen Pakistanin pääministeri Bhutto murhattiin joulukuussa 2007, kun hän oli puhumassa vaalitilaisuudessa Rawalpindissä. Benazir Bhutto palasi Pakistaniin monen vuoden maanpaon jälkeen aikomuksenaan uudistaa maansa harjoittamaa politiikkaa. Muutama päivä myöhemmin hänet murhattiin.
Pakistanin entinen presidentti Pervez Musharraf syytti Taleban-liikettä murhasta. Nykyinen presidentti Asif Ali Zardari vaati YK:ta selvittämään murhan. Hänen mukaansa osa Pakistanin tiedusteluelimistä on saattanut sekaantua murhasuunnitelmaan.
Väkisinkin herää kysymys, että miksi Bhutton murhaa aletaan selvittämään vasta nyt, ja vielä YK:n taholta. Miksi sitä ei yritetty selvittää, kun asia oli vielä ajankohtainen? Herää kysymys, mitä Pakistanin valtasuhteissa nyt on muuttunut?

Libanonin entinen pääministeri Rafik Hariri murhattiin Beirutissa vuonna 2005. Murhasta syytettiin aluksi Syyrian armeijan ja tiedustelun joukkoja. Haririn tiedettiin rikkoneen välinsä presidentti Basar al-Assadiin vaatiessaan Syyrian joukkojen vetäytymistä maasta. Tämä oli otollista myös Yhdysvaltain Bushin hallinnolle, joka oli nimittänyt Syyrian "pahan akseliin" kuuluvaksi ja halusi eristää maan taloudellisesti. Muitakin epäiltyjä esitettiin, kuten al-Qaida, jolle Haririn läheiset suhteet Saudeihin olivat punainen vaate, tai Israel, joka pyrki jatkuvasti heikentämään Libanonia, tai Iran, joka vihasi maallista Hariria.

Vuoden 2005 lopulla YK asetti saksalaisen syyttäjä Detlev Mehlisin johtaman tutkimusryhmän, joka vahvisti seitsemän kuukauden tutkimusten jälkeen Syyrian turvallisuusjoukkojen syyllisyyden ja pidätti neljä epäiltyä. Tämän jälkeen tutkimukset kuitenkin hyytyivät. Maaliskuun 1. 2009 aloitti YK:n erikoistuomioistuin Leidschendamissa Alankomaissa johdossaan kanadalainen Daniel Bellemare. Ensitöikseen tuomioistuin vapautti neljä pidätettyä, jotka olivat istuneet jo kolme vuotta libanonilaisessa vankilassa. Toukokuussa 2009 saksalainen Der Spiegel -lehti sai haltuunsa "dokumentteja", joiden mukaan Hizbollahin erikoisjoukot olisivat iskun takana.

YK ei koskaan pystynyt todentamaan Syyrian eikä Hizbollahin osuutta Haririn murhaan. Voisiko YK:n tutkimusryhmä Pakistanissa oikeasti selvittämään Benazir Bhutton murhan, koska "muutkaan" eivät ole sitä saaneet selvitetyksi? Voisiko olla niin, että Haririn eliminaation taustalla olisi ollut salamurhista tunnettu Israelin Mossad? Voiko olla vain sattumaa, että vain muutama päivä ennen paluutaan Pakistaniin Benazir Bhutto mainitsi BBC:n Daniel Frostin haastattelussa sheikki Omarin tapattaneen Osama bin Ladenin.
En usko olevani kovinkaan väärässä kun arvioin, että näitä murhia ei, tarkoituksella, koskaan selvitetä.

Rauhanturvaaja tarvitsee puolustajansa

Upseeria puolustaa Upseeriliitto ja opistoupseeria Päällystöliitto. Mutta kuka kantaisi huolta rauhanturvaajaksi lähtevästä reserviläisestä? Maailmalle puolustusvoimien palveluksessa lähtevät reserviläiset ovat työntekijöinä varsin erikoisessa asemassa, sillä yksikään ammattiliitto ei puolusta heidän asiaansa.

Edunvalvonta reserviläisten osalta kuuluu valtiolle, mikä näkyy rauhanturvatehtävien palkkaluokissa. Kun ylimääräisiä korotuksia on jaettu, upseerit ovat pitäneet puolensa, ja korotukset ovat kohdistuneet
ylempiin palkkaluokkiin – niihin, joissa upseerit palvelevat. Alimpia, reserviläisiä koskevia palkkaluokkkia on muistettu lähinnä yleiskorotuksella. Vasta Aliupseeriliiton riitauttaessa korotukset niin sanottua järjestelyvaraa liikeni alimpiinkin palkkaluokkiin.

Palkkaus ei ole ainoa asia, jossa reserviläisen etua voisi valvoa nykyistä paremmin. Näyttää siltä, ettei reserviläisen kansainvälisissä tehtävissä hankkimaa kokemusta ja osaamista aina arvosteta kotimaassa.

Palvelus rauhanturvatehtävissä tuottaa reserviläiselle tietyn määrän kertausharjoitusvuorokausia, minkä pitäisi näkyä ylennyksenä aikarajan täytyttyä. Joissain sotilaslääneissä ylennykset hoidetaankin
mallikkaasti, mutta toisissa tieto ei näytä kulkevan perille saakka. Ulkomailta hankittu osaaminen pitäisi huomioida myös sodan ajan sijoituksissa. Jos sotilaallinen tietotaito lisääntyy, reserviläistä on turha pitää vähemmän vaativassa sa-tehtävässä.

Kansainvälisiin tehtäviin haki viime vuonna ennätysvähän reserviläisiä. Halukkaita oli vain reilut 1 500, kun huippuvuosina hakijoissa on käyty jopa kymmenessä tuhannessa. Hakumäärät noudattelevat talouden
suhdanteita, mutta palvelussuhteen ehdoilla on oma osuutensa halukkuudessa lähteä maailmalle. Rauhanturvapalveluksen pitää olla taloudellisesti kannattavaa myös reserviläiselle. Maanpuolustustahdon ylläpitämiseksi palveluksen pitää lisäksi innostaa reserviläistä kehittymään sotilaana, esimerkiksi ylennyksen ja vaativamman sa-sijoituksen muodossa.

Parannuksia palvelusehtoihin on jo tehty. Koulutusajalta kotimaassa maksettava päiväraha nostettiin kertausharjoituspäivärahan tasolle, minkä lisäksi tulevan rauhanturvaajan päiväraha on veroton. Tulolla on merkitystä, sillä esimerkiksi kuljettajien erikoiskoulutus saattaa kestää jopa neljä viikkoa kaiken muun koulutuksen lisäksi, minkä ajan reserviläinen on kokonaan poissa päivätyöstään. Myös vakuutusturvaa on parannettu ja ulkomaan päivärahoja nostettu Tshadissa ja Afganistanissa. Reserviläisten edut laahaavaat silti jäljessä puolustusvoimien palkatusta väestä.

Huhtikuun lopulla puolustusministeriö kutsui Rauhanturvaajaliiton, Reserviläisliiton ja Reserviupseeriliiton yhteiseen neuvottelupöytään kriisinhallinnan palvelusehdoista. Liitot eivät ole edunvalvojia, mutta
keskusteluyhteys päätöksentekijään on avattu ja tapaamisia on tarkoitus jatkaa säännöllisesti. Henki on neuvottelijoiden mukaan hyvä, joten tuloksiakin toivottavasti syntyy. Se on sekä reserviläisten että
puolustusvoimien yhteinen etu.


Rauhanturvaamisen informaatiosodat käydään mielikuvista

Rauhanturvaaminen on pelkkää informaatiosotaa, joka ei aina mene todellakaan putkeen.

Nimittäin informaatiosota on kamppailua sanoista, kuvista ja mielikuvista, kuten amiraali Juhani Kaskeala on osuvasti todennut. Rauhanturvaoperaatiot ovat herkkiä kamppailuille mielikuvista. Tuon aluksi esille hyvin pelkistetyn ja käytännönläheisen esimerkin, jonka olen kertonut aiemminkin.

Elintärkeät mielikuvat sotakoneista


Puolustusvoimien kansainvälisessä keskuksessa eräs reservin kapteeni kertoi luennolla taannoin kokemuksistaan Kosovossa. Kapteenin pointti rauhanturvaajille oli se, että esimerkiksi joukon asetelma, se miten sotilaat partioivat panssaroiduilla vaunuilla paikallisissa kylissä, on informaatio-operaatio. Hänelle rauhanturvaajien partioinnissa on kysymys ennen kaikkea viestinnästä, koska paikalliset ihmiset tulkitsevat rauhanturvaajien käytöstä.

Kapteeni kertoi kuvaavan esimerkin. Erään kerran rauhanturvajoukko ajoi kylissä Pasi-miehistönkuljetusvaunuilla – toisin kuin aiemmin – ilman konekiväärihuppuja ja ampujat aseen kahvoissa kiinni. Päätös ajaa konekiväärit paljaana ilman huppuja perustui faktaan, että aseet ruostuvat huppujen alla. Kriisialueella tämä partiointi tulkittiin kuitenkin toisin kuin rauhanturvajoukossa, aggressiiviseksi partioinniksi. Syntynyt mielikuva loi levottomuutta kylissä ja hämmennystä paikallisiin asukkaisiin. Johtamisen kannalta tehty päätös vaikeutti ja monimutkaisti rauhanturvajoukon tehtävän täyttämistä. Niinkin pieni asia kuin huppujen poistaminen sai aikaan yhteiskunnallisia ja psykologisia vaikutuksia.

Sotilasjoukon läsnäolo, asetelma ja profiili (PPP, presence, posture, profile) ovat osa nykyaikaista vaikutukseen perustuvaa informaatiosotaa varsinkin rauhanturvaoperaatioissa, joissa se millaisen signaalin joukko lähettää vaikuttaa ratkaisevasti tilanteiseen. Mielikuvat ovat elintärkeitä tekijöitä niin rauhanturvajoukon toimintaedellytyksille kuin paikalliselle elämälle. Ilman informaatio-operaatiomaista ajattelukykyä rauhanturvajoukko on sokea ja yksikätinen, jolloin sen kyky hallita toimintaympäristöä on arvaamaton.

Yllätyksellinen ”Look good, do good”

Jotta informaatio-operaatioita on mahdollista ymmärtää, tulisi tiedostaa, että informaatio on ase. Se vaatii kykyä nähdä perinteisen sotilaallisen toimintakentän ulkopuolelle, kykyä nähdä informaatiorintama.

Hyvä sotilaallinen esimerkki on Persianlahden sodan Patriot-ohjus. Scudeja torjuvalle ohjukselle piti luoda mielikuviin perustuva suorituskyky, sillä Patriotilta puuttui todellinen sotilaallinen suorituskyky osua Saddamin Scudeihin.  Patriotin pelote perustui informaatioaseen käyttöön. Ainakin kotirintama uskoi sodankulkuun ja oli turvallisemmin mielin kun ohjuksen todellinen suorituskyky salattiin samalla kun informaatiorintamilla televisiopätkien myötä juhlittiin Patriotin tarkkuutta ja tehoa. Todellisuudessa Patriotilla osuttiin Scudiin vain kerran. Harhautus kuitenkin toimi juuri sen aikaa kuin oli tarpeen.

Ajatus informaatiosta aseena toimii myös rauhanturvaympäristössä, harva kun on oikeasti operaatioissa ampunut kovilla vaan pelkästään informaatiolla. Hieman erilainen esimerkki juontaa juurensa 90-luvulle, jolloin erinomaisesti oivallettu tunnuslause ja slogan ”Look good, do good” ilmestyi rauhanturvajoukon huulille. Fraasi on paitsi edistyksellisen mielenkiintoinen informaatiosodan näkökulmasta, niin silti jotenkin uudella tavalla yllättävä.

Rauhanturvatehtävissä on tärkeää, että näyttää hyvälle, uskottavuuden nimissä. Mutta mitä se hyvälle näyttäminen sitten käytännössä on? Siistiä ulkokuorta kiiltävien aurinkolasien, baretissa olevan kultaisen kruunupäisen leijona-kokardin ja vasemmassa hihassa olevan ”Rapid Deployment Force”-tekstin kerako vai jotain toiminnallisempaa. Kysymys on tietysti molempien sekoituksesta. Haaste joukolle ja sen sotilaille on siinä, että tasapainoilu sotilaan ja rauhanturvaajan identiteettien maastoissa ei ole helppoa, kylläkin herkkää ja sensitiivistä. Voiko hyvä sotilas olla hyvä rauhanturvaaja ja päinvastoin, on kysymys jota punnitaan henkilöstön valintatilaisuuksissa ja kouluttautuessa operaatioon.
 
Fraasin yllätyksellinen puoli juontanee juurensa myös 90-luvun ensimmäiselle puoliskolle, jolloin perinteisen rauhanturvaamisen ajateltiin olevan kriisissä UNPROFOR-kokemusten myötä. Konflikteista oli tullut valtioiden sisäisiä, vaativampia kuin aiemmin. Rauhanturvaajat joutuivat osapuoliksi, heitä otettiin ilmahyökkäyksen kilviksi, mutta toisaalta myös rauhanturvaajiin liitettiin ikäviä puolia kuten prostituutio ja raiskaukset. Paremman rauhanturvaajan mallia ryhdyttiin Suomessakin hakemaan uudesta suunnasta, sotilaallisemmasta toiminnasta, siis Natosta. Muistan kun ensimmäiset IFOR-joukot olivat lähdössä Balkanille, oli sotilaiden asenne kunniakasta perinteistä rauhanturvatoimintaa kohtaan jopa osin halveksiva: Nyt ollaan oikeissa töissä!, ajatteli osa sotilaistamme. Rauhanturvaamista brändättiin uudelleen, sillä perinteinen rauhanturvatoiminta oli matkalla kohti sotilaallista kriisinhallintaa.

Varsinainen yllätyksellisyys on mielestäni se, että ”Look good, do good”-fraasissa hyvälle näyttäminen voidaan tulkita siten, että se olisi asetettu jotenkin ensisijaiseksi do good-tehtävään nähden. Yllättävää se on siksi, että suomalaisessa sotilaskulttuurissa on tekemistä arvostettu enemmän kuin sitä näyttääkö maastopuvun kuvio muodikkaalta esikunta-alueiden ”catwalkeilla” ja onko maastopuku prässissä vai ei, aivan kuten kivien asettelu polun varteen olisi merkityksellisempää kuin itse sotilaallinen toimi.

Rauhanturvajoukon kärkisotilas, todellinen informaatio-operaatikko on usein itse joukon komentaja. Luulen, että silloisen kansainvälisen valmiusjoukkomme toimintaa kehittäneen upseerin ja komentajan oivaltama ”Look good, do good”-fraasin tarkoituksena oli suunnata rauhanturvaajien havaintoja ja käytöstä ”supailusta” sotilaallisempaan toimintaan sekä kohottaa joukon henkeä. Informaatiorintamilla kamppailtaessa osa sotilaallista toimintaa on näyttää sotilaalle, siis olla sotilas henkeen ja vereen, ei kuluneissa shortseissa kujeileva supaukko matkalla peksiin.

Arvioitaessa fraasia informaatiosodan teorian kautta, on todettava, että se oli todellinen PSYOPS. Fraasi vaikutti miten rauhanturvaajat ajattelivat, mitä he tunsivat ja kuinka he käyttäytyivät. Näin informaatiosta oli tullut ”ase”, jolla vaikutettiin omiin joukkoihin. Ennen kaikkea tällä infosloganilla viestittiin lopulta kriisialueilla, että sotilasjoukkomme oli esimerkillinen ja valmis toimimaan tarvittaessa sotilaallisin keinoin pelkän jo sinänsä arvokkaan ”looking and cooking”-toiminnan sijaan. Näin joukko olisi siten sotilaallisesti uskottava toimija.

Mutta minne ”Look good, do good” on kadonnut? Yritin etsiä sitä rauhanturvaajan oppaasta, ei löytynyt. Yritin kysyä rauhanturvatehtäviin lähteviltä sloganista, mutta kukaan ei tiennyt siitä. Wikipediasta sen vielä löysin. Joko slogan oli omaksuttu niin täydellisesti, että se oli jo itsestäänselvyys tai sitten slogan vain oli kadonnut, kun alkuperäinen valmiusjoukko oli kyennyt täyttämään tehtävänsä. Informaatioaseille on tyypillistä, että niiden tulee toimia tarpeellinen aikansa.

Kaikki ei mene putkeen

Informaatiosodissa lopputulosta mitataan vaikutuksilla. Vaikutukset eivät aina ole tavoitteiden mukaisia. Propaganda saattaa osua lopulta omaan nilkkaan, ei siis mitään uutta sillä infomaailmassa kaikki ei mene kuten on suunniteltu.

Toukokuussa 2009 uutisoinnissa epäiltiin, että Suomi olisi rahoittanut bordellia Afganistanissa. Alkuperäisenä tavoitteena oli tukea Afganistanin demokratiakehitystä rakentamalla oikeusjärjestelmään kuuluva osa; naisvankila.

Suoraselkäinen ulkoministeri Stubb myönsi epäonnistumisen. Vankilaprojekti ei mennyt siten kuin oli ajateltu. Hän selitti bordelliksi epäillyn afganistanilaisvankilan rahoittamisen epäonnistuneen, koska valvonta oli vaikeaa. On aivan eri rakentaa vankila toisenlaiseen kulttuuri kuin Suomeen. Ulkoministeri selittikin ikävää käännettä Afganistanin oloilla. 80 000 euron tukirahan meno toisiin tarkoituksiin paljastui, kun ulkoministeriön työntekijöille oli tarjottu naisvankien prostituutiopalveluja.

Muistan hyvin omakohtaisen kokemuksen informaatio-operaatioista Afganistanista ISAF:n esikunnan TIC (Theatre Information Coordination)-osastolta. Vastuullani oli suunnitella huumeiden vastaisen sodan informaatio-operaatioita. Operaatiot koordinoitiin niin paikallisen ministeriön, YK:n kuin ulkomaalaisten suurlähetystöjen sekä Yhdysvaltain johtaman koalition kanssa. Kampanja oli loistava esimerkki hyvin toimineesta yhteistyöstä ja sotilaallisestakin suunnittelusta. Operaatiot toteutettiin suunnitelmien mukaisesti. Lopputulos ei kuitenkaan ollut mairitteleva, sillä huumetuotanto toimintakaudellamme vain kasvoi. 

Informaatiosodissa menestyäkseen on oleellista ymmärtää, että länsimaisen kulttuurin rationalismi ja teknologinen tapa pelkistää operatiivinen toiminta suorituskyvyiksi (esim. kyky rakentaa naisvankila) ja tuotteiksi (esim. huumeiden vastainen tv-ohjelma) ei välttämättä toimi informaatioajan kamppailuissa. Siksi vaikutuksiin perustuva ajattelu ja operaatiot ovat tervetullut lisä tukemaan ymmärrystä mitä konfliktin informaatioympäristössä tapahtuu ja mistä informaatio-operaatioissa on kysymys. Talibania ja Al Qaedaa ei rauhanturvaoperaatioissa voiteta välineillä vaan mahdollisesti ymmärtämällä kuinka nähdä länsimaisen kulttuurin yli.

Rauhanturvamaine kestää inforäiskinnän

Mutta jotta informaatiosodan ilmiötä on mahdollista ymmärtää, tulisi tiedostaa, että informaatio on aseen lisäksi myös maali. Hyvä sotilaallinen esimerkki on Persianlahden 1991 sodassa toimeenpantu harhautusoperaatio Hail Mary. Irakilaisen sotakoneen havainnointiverkosto teki kuviteltuja päätelmiä maihinnoususta mereltä.

Samainen ”mikään ei ole sitä miltä näyttää”-ajatus tuli mieleeni, kun luin Helsingin Sanomien uutista 24.5.2009 rauhanturvamaineemme yliampuvuudesta. Toimittaja oli tulkinnut Ulkopoliittisen instituutin tutkijaa, joka viittasi kahteen vahvaan vakuuttavaan tekijään: tieteellisiin tutkimuksiinsa sekä myös puolustusvoimien asiantuntijoiden kanssa käymiinsä keskusteluihin. Uutinen teki selväksi, että UPI:n tutkija, jos ei suorastaan halunnut mustamaalata kunniakasta rauhanturvamainetta, niin ainakin muuten suoraan laukoi mediarintamalle sanomansa: Suomen rauhanturvatoiminta on yliarvostettua siihen nähden mitä maailmalla meistä ajatellaan. Mediasodan heittolaukaus oli näin räiskäisty. Sen laukaisija toivoi, että ”ammus” osuisi maaliin; suomalaisille Hesarin lukijoille, kansalaisille sekä sotilaallisille että poliittisille päättäjille. 

Mutta kuka tässä lopulta ampui ja millä argumenteilla? Uskommeko kaiken sen mitä lehdessä ja tutkimuksissa kirjoitetaan? Medialukutaitoamme vahvistavat omat kokemukset rauhanturvaajina.

Informaatiosodan ilmiössä vahvistuu taas toisenlainen ajatus: kaikki ovat sitä miltä näyttävät. Informaatiorintamilla vahvoilla on se, joka ampuu ensin, yleensä. Pienen kohun jälkeen tutkija halusikin oikoa sanojaan, sillä toimittajan tulkinta tutkijan haastattelussa kertomista monipolvisista sanoista ei vastannut tutkijan tulkintaa. Tutkija oli pettynyt toimittajan otsikointiin. Tutkija oikoi tutkimuksesta vedettyjä päätelmiä blogissaan UPI:n verkkosivuilla.

Kun ajattelen kriittisesti infosotaa, niin on hyvä, että vaihtoehtoinen media on saatavilla. Kun ajattelen informaatiosodankäynnin sääntöjä, niin on hyvä, että tutkija noudatti perusajatusta ”tuleen ei saa jäädä makaamaan.” Kun ajattelen infosotaa ilmiönä ja pitäydyn maaliajattelussa, niin on kysyttävä mihin maaliin tuo blogi osuu. Veikkaan, että ei kovin laajalle. Kuka jotain tutkijan blogia viitsii lukea, tai yleensä löytääkään sellaisen? Harva valistunut surffailija, luulen. Näin siis toimittajan vääntämä tulkinta jäi pysymään ”totuutena” informaatiorintamalla.

Median kanssa asioidessa on huomattava, että se ei ole yksi monoliittinen yhteisö. Median kanssa on muistettava, että sillä on erilaiset arvot ja erilainen mekanismi toimia kuin tutkijoilla tai vaikkapa rauhanturvaajilla. Tutkija oli mitä ilmeisimmin yllättynyt toimittajan otsikoinnista, joka ei blogin mukaan vastannut sitä monimutkaista rauhanturvatoimintaan liittyvää elämää, josta hän oli tehnyt analyysiä. Media suhtautuu tietoon eri tavoin kuin tutkija ja sotilas. Mikäli tutkija olisi ykskantaan ilmoittanut toimittajalle yhtenä suurena johtopäätelmänä, että suomalainen rauhanturvatoiminta on maineensa väärti, niin luulen, että kyseistä toivotonta uutista ei olisi silloin julkaistu eikä niin toimittaja kuin tutkijakaan olisi päässyt paistattelemaan julkisuuteen. Hauskan ironinen sattuma on se, että kyseinen tutkija paistatteli viikkoa myöhemmin EU-vaalimainoksessa teemalla ”Selvää kommunikointia…” Informaatiosodan rintamilla huonokin julkisuus voi olla hyvästä, riippuen mitä julkisuudelta toivoo.

Onneksemme suomalainen rauhanturvamaine on vahvempi kuin yksittäiset heitot ja infokamppailut. Rapatessa roiskuu, mutta mielikuvaa mediakulttuurista ei tämä esimerkki muuttanut. Sen sijaan se vahvisti informaatiosodan ilmiön lainalaisuuksia.

Informaatiolla leikkiminen ei ole paukkupatruunoilla ampumista

Harvoin rauhanturvatehtävissä tai sotilaallisessa kriisinhallinnassa ammutaan kovilla. Sitä vastoin operaatioissa ammutaan ja paljon informaatiolla. Toivon mukaan kyse ei joukoissa ole satunnaisesta räiskimisestä vaan suunnitelmallisista informaatio-operaatioista, jotka eivät sinänsä ole todellakaan aina menestys.

Se miten hyvin informaatiorintaman hallitsee, sitä paremmat edellytykset koko operaatiolla on täyttää tehtävä, saavuttaa haluttu loppuasetelma. Informaatio-operointia ei kannata siten jättää yksittäisten toimittajien, tutkijoiden eikä yksin komentajienkaan harteille. Pelkästään sotilaallisen suorituskyky-ajattelun sisällä tämän ymmärtäminen ei ole mahdollista.
Rauhanturvahistoriamme näyttää suuntaa, johon olemme väistämättä matkalla: kohti informaatiorikkaampaa ympäristöä, jossa informaatio on vaikuttamisen kohde (maali) ja samalla vaikuttamisväline (ase) ja informaatio-operaatio vaikutuksiin perustuva operaatio. Siksi sen ymmärtäminen ja koordinoiminen vaatii informaatioajan sotilailta paljon enemmän kuin tulen keskittäminen.

Jari Rantapelkonen
Everstiluutnantti, Sotatieteen tohtori
Kolmen rauhanturvaoperaation USCENTCOM:n faitteri 

Ampuma-aselain uudistamisesta

Olen useiden ampuma-aseiden omistajana, ammunnanharrastajana ja ase- ja ampumakouluttajana seurannut käytyä keskustelua ampuma-aseiden lupakäytäntöjen tiukentamisesta aina mielenkiinnolla, usein ihmetellen ja joskus jopa huvittuneena. Tämä artikkeli on kooste niistä tosiasioista, tapahtumista ja tilastoista, jotka kiistattomasti osoittavat, että ampuma-aseiden lupaehtojen merkittävälläkään kiristämisellä tai ampuma-aseiden täyskielloilla ei saavuteta niitä tavoitteita, joihin niillä on pyritty tai luullaan päästävän.

Ampuma-aselainsäädännön olisi perustuttava kattaviin tutkimusanalyyseihin ja tunnettuihin tosiasioihin eikä päätöksiä tai muutoksia pitäisi tehdä akuutissa tunnekuohussa, lehtiotsikoiden kokoa mittaamalla ja vääriin tai vääristeltyihin tietoihin perustuen. Hoplofobiaa potevat, metsästystä, ampumaurheilua, aseita ja kunniallisia aseiden omistajia tuntemattomat äänekkäät piirit ovat traagisista koulusurmista saaneet populistisen tekosyyn vaatia aseiden omistuksen radikaalia rajoittamista ja jopa täyskieltoa, vaikka todelliset syyt joukkomurhiin ja myös tehokkaat keinot niiden ehkäisemiseen löytyvät aivan muualta.

Lue lisää: Ampuma-aselain uudistamisesta