skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Kommentti

Leijonakypärä on täynnä hiekkaa

Jos Paholainen on olemassa, niin hänen keksintöään on suomalainen räp-musiikki. Tai eihän se ole musiikkia edes, sillä räp-artistiksi voi ryhtyä ilman musiikillisia kykyjä. Lauluääntäkään ei tarvita, koska sen puuttumisen voi peittää monotonisella mölinällä. Tätä taustaa vasten minun oli äärimmäisen vaikea suostua kuuntelemaan Palefacen uusinta levyä, vaikka sitä minulta voimakkaasti pyydettiin.

Kun vihdoista viimeinen siihen suostuin, hämmästyin kovasti. Nimittäin, Paleface on tehnyt albumilleen Helsinki - Shangri-La todella mielenkiintoisen raidan nimeltään Leijonakypärät. Kappaleessa käsitellään suomalaisia rauhanturvaajia paistamassa makkaraa Mazar-i-Sharifin aavikolla, talebanien miekkoja ja sala-ampujia tähtäämässä kolmatta päivää Mannerheimin patsasta.

Paleface, oikealta nimeltään Karri Miettinen, ei suinkaan loukkaa suomalaisia rauhanturvaajia, mutta ihan sananvapauden nimissä ihmettelee sitä politiikkaa, miksi suomalaiset Afganistanissa ovat ja ennen kaikkea kuinka sieltä päästäisiin pois – hakkaamatta päätä Karjalan mäntyyn tai ainakaan Kabulin pistaasiin.
Kun raitaan on saatu kertosäettä lausumaan Herra Ylppö ja rytmiä haettu itämaisista sävelistä, jopa minä uskallan suositella kappaletta kuunneltavaksi. Vaikka kyseiseen musiikkigenreen ei suurta vetoa tuntisikaan. Hienosti tehty biisi, ja ainakin oma ennakkoasenteeni tätä suomalaista räp-artistia kohtaan sai kolauksen.



Lue lisää: Leijonakypärä on täynnä hiekkaa

Sallikaa taktinen parta A-maassa

Olen kuullut pohjoismaisilta ISAF-veteraaneilta sekä kotimaisilta islam-tuntijoilta paljon ihmettelyä siitä, miksi suomalaiset eivät A-maassa käytä kaikkia mahdollisia psyops-keinoja kulttuuristen väärinymmärrysten välttämiseksi. Kuten partaa.

Koulutuksessa toki muistetaan kertoa, että islamilaisissa maissa ei ole sopivaa tervehtiä vasemmalla kädellä tai istua kengänpohjat kohti neuvottelukumppaneita. Mutta se ei yksin riitä.

Herkissä neuvottelutilanteissa vastapuolen ulkoasukin ja ensivaikutelma saattaa ratkaista, syntyykö luottamus vai ei. Ja tässä meillä on käyttämättä yksi tärkeä psykologisten operaatioiden keino, nimittäin parta.

Kun liikutaan syvästi vanhoillisissa, takapajuisissa kyläyhteisöissä ja asioidaan kyläpäälliköiden kanssa, parta lisäisi kummasti parikymppisenkin sotilaan ulkonäköön ikää ja uskottavuutta.

Kysykää keneltä tahansa Pohjois-Afganistanin kulttuuria ja elämäntapoja tuntevalta, niin vastaus on sama. Pikkukylien vanhoille jäärille parta on miehen merkki. Vasta parran kasvettua miehellä on elämänkokemusta ja häneen voidaan luottaa kunnolla.
Jos siilitukkainen, siloposkinen ISAF-terminaattori tulee kyselemään kylänväeltä asioita tai osallistuu neuvonpitoon, he kokevat helposti että poikanen yrittää määräillä aikuisia miehiä.

ISAF-operaatio poikkeaa suomalaisten aiemmista rauhanturvamissioista suuresti. Paikallisten kanssa ei päästä samanlaiseen läheiseen kanssakäymiseen kuin Libanonissa tai Balkanilla, vaan suuri osa väestöstä muodostaa käsityksensä meistä pelkän ulkonäön perusteella.
Jo nyt kaikkien taisteluvarusteiden ja hi-tec-laitteiden kanssa ISAF-sotilaamme näyttävät heidän silmissään ulkoavaruuden muukalaisilta. Kulttuurinen vastakohtien järkytys voi olla sama, kuin jos täällä meidät ratsiassa pysäyttävällä liikennepoliisilla olisi yhtäkkiä värjätty irokeesi, saatananpalvojapaita ja naama lävistyssarvia täynnä.

Muut skandinaavit ovat tämän ulkoasun pehmennystarpeen ymmärtäneet, ja siististi leikattuja partoja näkee pohjoismaiden sotilailla A-maassa yleisesti. Varsinkin heillä, joiden tehtävänä on pitää yllä yhteyksiä paikallisiin. Ketään ruotsalaista, norjalaista tai tanskalaista ei tietenkään pakoteta parran kasvattamiseen, mutta moni on valinnut sen maksimoidakseen tältä osin oman työturvallisuutensa.

Meillä parrasta on tehty joissain kriisinhallintaväen kotimaisissa esikuntaportaissa käsittämätön ja aivan tarpeeton arvovaltakysymys. Omasta mielestäni parran käyttöönotossa kyse olisi enemmänkin taktisesta keinosta eikä ulkoisen kurin höltymisestä.

Viime vuonna uusittu Yleinen Palvelusohjesääntö sallii reserviläisille parrat ja viikset kotimaan kertausharjoituksissa ajankäyttö- ja  mukavuussyistä. On pelätty, että reserviläiset kieltäytyisivät kertaamasta, jos hiukset pitäisi ajella varusmiesmittaisiksi ja parta poistaa ennen harjoituksia. Siihen menisi turhaa aikaakin.

Miksi YK-operaatiot ovat Suomelle tärkeitä?

Suomi voi olla ylpeä pitkästä rauhanturvaamisen perinteestään. Liikkeelle lähdettiin Suezilta marraskuussa 1956. Helposti tulee tehtyä se virhe, että maailmalla liikkuessaan esittelee Suomea rauhanturvaamisen suurvaltana. Kehuin kerran Suomea nigerialaiselle upseerille, ja hänen suora vastakysymyksensä oli, monennellako sijalla Suomi on YK:n rauhanturvaajatilastoissa.

En osannut vastata, ja täytyi mennä koneelle tutkimaan tilastoja. Vastaus ei ole kovin mairitteleva: heinäkuussa 2010 olimme sijaluvulla 84 tilastossa, jossa on yhteensä 117 YK:lle joukkoja tarjoavaa maata. Suomalainen miesvahvuus on 29 henkeä.
Ketkä sitten johtavat tilastoja? Pakistan, Bangladesh ja Intia johtavat – jokaisella on noin 10 000 YK-rauhanturvaajaa. 5 000 klubiin kuuluvat Nigeria, Egypti ja Nepal. Muita 10 suurimman joukkoon mahtuvia ovat Ghana, Ruanda, Jordan ja Uruguay. Rauhanturvaajien painopiste on siis siirtynyt kehitysmaihin – ja Afrikka tekee tuloaan johtolistalle.

Mikä YK-operaatioissa mättää

Miksi rauhanturvaajat YK-tehtäviin eivät enää tule Suomen kaltaisista maista? Sotilaat sanovat, että sotilaallinen johtamistaito NATO:n ja EU:n vetämissä operaatioissa on parempi – niistä saa myös parempaa sotilaallista kokemusta, ja paremmin johdettuina ne ovat turvallisempia operaatioita. Saamme näin myös kokemusta Nato- ja EU-yhteistyöstä oman puolustuksemme tarpeita ajatellen.
Kitkerästi joskus myös todetaan, että kehitysmaat antavat rauhanturvaajia YK:n käyttöön ”vain rahan vuoksi”. Tällä viitataan siihen, että vaikka YK korvaa kaikille maille saman taksan mukaan, joissakin maissa sotilaat itse eivät saa koko rahaa, vaan osa maksuista menee sotilaat lähettävälle valtiolle. En usko kuitenkaan rauhanturvaamisen olevan kellekään suuri bisnes. Kaikilla joukot lähettävillä valtioilla on myös koulutus-, materiaali- ja ylläpitokuluja. Ei ole myöskään moraalisesti oikein epäillä kehitysmaiden rauhanturvaajien motivaatiopohjan olevan toisenlainen. Se on samaa kuin väittäisi, että suomalaiset rauhanturvaajat olivat keikoillaan vain verovapaiden autojensa vuoksi.

Monilla alueilla maailmassa eurooppalaisten ja länsimaisten rauhanturvaajien kysyntä on vähentynyt poliittisista syistä. Sudan, Tshad ja Eritrea ovat esimerkkejä itsetietoisista Afrikan maista, jotka eivät ole olleet helppoja rauhanturvaajien isäntämaina.  Myös Afrikan Unioni (AU) korostaa nykyään omaa rauhanturvavalmiuttaan – ja se onkin lähettänyt joukkoja ennen muuta kansainvälistä yhteisöä niin Darfuriin (AMIS, nyttemmin UNAMID) kuin Somaliaankin (AMISOM). Siellä on rohkeita rauhanturvaajia, sillä rauhanturvaoperaation pyörittäminen tilanteessa, jossa rauhansopimusta ei ole tai se ei pidä on erittäin vaikeaa. Näistä tehtävistään AU ansaitsee hatunnoston.

Nyt on vähän, mutta

Heinäkuussa 2010 suomalaisia oli rauhanturva- ja sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävissä maailmalla 425 henkeä, ja siviilikriisinhallinnan asiantuntijoina 159 henkeä. Suurimmat miesvahvuudet olivat Kosovossa Naton johtamassa KFOR-operaatiossa 248 henkeä ja Afganistanissa NATO:n johtamassa ISAF-operaatiossa 141 henkeä. Valitettavasti YK-johtoisesta MINURCAT-operaatiosta Tshadista jouduttiin palaamaan, kun Tshadin ja Sudanin suhteet lämpenivät niin, että Tshad ei enää halunnut pitää alueellaan rauhanturvaoperaatiota entisessä laajuudessaan.

Miksi YK-operaatioissa pitäisi sitten olla, vaikka ne ovat ehkä huonommin johdettuja ja teknisesti vaatimattomampia? Ensimmäinen syy on operaatioiden laatu. On tärkeää, että myös YK-operaatioissa on kokeneista ja teknisesti osaavista rauhaturvaajamaista miehitystä. Siitä hyötyy koko operaatio. Toiseksi on tärkeää opetella myös yhteistyötä kehitysmaista tulevien rauhanturvaajien kanssa. Maailman kriisit ovat nykyään moninaisia, eikä koskaan voi ennustaa, millaisia koalitioita tulevaisuudessa tarvitaan.
Kolmas syy on poliittinen: Haluamme olla hyvä YK:n jäsenmaa, ja täyttää myös YK:n puitteissa omat velvollisuutemme. Suomi tavoittelee paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa kaudelle 2013-2014, ja nyt käydään tiukkaa kisaa Australian ja Luxemburgin kanssa. Kolme ehdokasta ja kaksi paikkaa. Luxemburg vaikuttaa pieneltä kilpakumppanilta, mutta se on EU-maa, Benelux-maa – ja monen frankofonisen maan suosikki. Näitä maita ei maailmassa ole vähän.

Suomen on kisattava

Käymme siis todellista kisaa Suomen kansainvälisestä näkyvyydestä ja osaamisesta. Pelimerkkeinä tässä kisassa ovat mm. aktiivinen osallistumisemme YK:n rauhanturvaoperaatioihin ja siviilikriisinhallintatehtäviin, näkyvyytemme ennen kaikkea YK:n enemmistön muodostavissa kehitysmaissa, kehitysapumme suuruus ja kykymme näkyä maailmalla mm. rauhanvälitystehtävissä. Nobel-palkittua presidentti Martti Ahtisaartakin on käytetty näkyvässä roolissa Suomen turvallisuusneuvostokampanjassa.
Meille olisi eduksi, että nousisimme hieman tuolla YK:n rauhanturvaajalistalla eteenpäin, ja puhuisimme mieluummin kolmi- kuin kaksinumeroisista luvuista kuvatessamme rauhanturvapanostamme YK-johtoisissa rauhanturvaoperaatioissa.
Vaikka Tshadista jouduttiin lähtemään, kannattaa seurata esimerkiksi Etelä-Sudanin tilannetta tammikuun 2011 kansanäänestyksen jälkeen, tai tilanteen kehittymistä Haitissa. Nämä saattaisivat avata Suomelle uusia mahdollisuuksia osallistua YK-johtoisiin operaatioihin.
Rauhanturvaoperaatioihin osallistuminen ei yksin ratkaise Suomen kansainvälistä näkyvyyttä ja arvonantoa, mutta se on perinteinen osaamisalueemme, jota ei kannata hylätä vaan kehittää edelleen.


Pekka Haavisto
Kansanedustaja
Ulkoministerin erityisedustaja Afrikan kriiseissä

Wiki-vuodot ja Afganistan

Kaikenlaiseen media-hässäkkään jo turtuneet uutisten vakioseuraajatkin ovat joutuneet hämmästymään tietoja Afganistanin sodasta, kun WikiLeaks alkoi heinäkuun lopulla julkaista nettisivuillaan otteita peräti 92 000 asiakirjasta, jotka se oli saanut haltuunsa.

Samaan aikaan ilmestyi laajoja toimitettuja näytteitä tuosta aineistosta kolmessa kansainvälisesti tunnetussa lehdessä New York Times, Guardian ja Der Spiegel. New York Timesin toimitus oli varmistanut selustansa antamalla etukäteen juttunsa Valkoisen Talon kommentoitavaksi. Lisäksi on saatu tietää, että myös WikiLeaks oli lähettänyt koko massiivisen datansa Yhdysvaltojen poliisille mahdollisten vaarallisten tietojen poistamista varten, mutta ei saanut sieltä mitään vastausta.

Julkaistut näytteet ovat yleensä ns. raakamateriaalia kentältä eli tiedusteluilmoituksia ja taistelukertomuksia. Vaikka niissä ei olisikaan paljon uutta tietoa aiheeseen parehtyneille analyytikoille, raporttien aitous ja konkreettinen paljastavuus on tyrmistyttänyt monia. Jotain kertoo sekin, että Yhdysvalloissa tehtyjen mielipidemittausten mukaan Afganistanin sodan kannatus laski heti viidellä prosenttiyksiköllä.

Eniten huomiota ovat herättäneet ykstyiskohtaiset tiedot ”tappajakomennuskuntien” toiminnasta. Niiden runkona ovat amerikkalaiset erikoisjoukot, mutta myös liittolaisia on osallistunut toimintaan. Kyseiset joukot keräävät tai saavat jostain tietoja epäilyttävistä henkilöistä, esimerkiksi kyläpäälliköstä, jonka sanotaan olevan talibanien johtaja tai tiedottaja, ja sen jälkeen lähtee iskuosasto tappamaan hänet. Voidaan myös osoittaa asuinpaikka maaliksi, ja taivaalta ilmestyy äkkiä ohjus tuhoamaan koko talon ja pihapiirin.

On selvää, että minkäänlainen laki ei oikeuta tuollaiseen tappotyöhön, jonka kohteiden määrittely usein perustuu vain huhuihin ja johtajien mielivaltaisiin päätöksiin. Saksassa syntyi kohua, kun Der Spiegel paljasti tappokomennuskuntien toiminnan saksalaisten sotilaiden vastuualuella. Muistot toisen maailmansodan aikaisista itärintamalla riehuneista Einsatzkommandoista ovat vielä liian läheisiä. Saksassa vaaditaan yleisesti joukkojen kotiuttamista hollantilaisten tapaan, joten asia on poliittisesti erittäin herkkä.


Miksi laaja tietovuoto on mahdollinen?


Puhtaasti teknisenä suorituksena yli 90 000 salaisen tai luottamuksellisen asiakirjan kerääminen ja vuodattaminen julkisuuteen tuntuu aivan uskomattomalta. Syylliseksi on pyritty jo osoittamaan 22-vuotias ja valmiiksi pidätettynä jo ollut korpraali Bradley Manning, joka keväällä vuodatti julkisuuteen helikopterista Irakissa kuvatun videon. Siinä näytettiin, kuinka miehistö ampui mielivaltaisesti kadulla kulkijoita ja surmasi muun muassa kaksi Reutersin toimittajaa.

Pentagonille voi tulla Manningistä melkoisia ongelmia, sillä hänelle on kerätty jo 100 000 dollarin tukirahasto, jolla palkataan maan parhaat puolustusasianajajat. On helppo ennustaa, että pian Manning on nettikansalle vertaansa vailla oleva kulttihahmo. Hänestä levitetyissä kuvissa huomiota herättää nuoruus, sillä asepuvusta huolimatta Manning näyttää 15-vuotiaalta.

Kun joku sanomien käsittelijä ylimalkaan pääsee käsiksi noin suureen salaiseen materiaaliin, järjestelmä on pettänyt pahan kerran. Jos se on noin helppoa, herääkin heti kysymys, mitä muuta on vuotanut?

Yhdysvalloissa on pitkä perinne ”vuodattaa” tärkeitä tietoja, kun halutaan vaikuttaa politiikkaan. Tunnetuinpia tapauksia oli Vietanmin sotaa käsitelleiden ”Pentagonin paperien” julkaiseminen vuonna 1971. Silloin sota oli jo lopuillaan, joten paljastukset hallituksen tekemistä harhautuksista 1960-luvun puolivälissä vain vahvistivat uskoa, että sota oli väärin perustein aloitettu ja muutenkin turha. Kohta presidentti Richard Nixon jäi kiinni rikollisista puuhista Watergatessa ja joutui eroamaan virastaan. Silloin asialla ollut ”syvä kurkku” osoittautui myöhemmin liittovaltion poliisin FBI:n varajohtajaksi.

Kuka siis nyt uskoo, että joku 22-vuotias kaveri voisi omin nokkinensa vuodattaa julkisuuteen 92 000 salaista dokumenttia? Hänen täytyisi olla vähintään taika-Jim kyetäkseen tuollaiseen suoritukseen. Parempi arvaus on, että Amerikasta löytyy uusia vaikutusvaltaisia syväkurkkuja, jotka haluavat lopettaa pikaisesti Afganistanin sodan. Ettei vain presidentin hallintokin olisi siitä kiinnostunut?

Tai sitten ”verkostokeskeinen sodankäynti” pitää sisällään jättiläismäisen järjestelmävirheen, joka mahdollistaa minkä tahansa tiedon tulevan kaikkien luettavaksi. Jos tämä oletus pitää paikkansa, on syytä Suomessakin pohtia uudelleen kaiken tiedon keskittämistä tietokoneisiin. On yleensäkin vaarallista kuvitella, että salaiseksi tarkoitettu tieto pysyisi todella salassa. Suurvaltojen tiedusteluorganisaatioiden mahdollisuudet  tietojen urkkimiseen ovat varmasti paremmat kuin jonkun yksittäisen harrastajan.


Pakistanin rooli


Wiki-vuotojen raporteista monet käsittelivät Pakistanin roolia Afganistanin sodassa. Joitakin on saattanut yllättää, että Pakistanin tiedustelupalvelu ISI on jatkanut entiseen tapaan talibanien tukemista. Alun perin talibanien liike syntyi 1990-luvulla jatkona Neuvostoliittoa ja sen tukemaa Kabulin hallitusta vastaan taistelleille ääri-islamilaisille kapinaliikkeille. Kun venäläiset lähtivät vuonna 1989, maassa jatkui sisällissota. Silloin Saudi-Arabia ja Yhdysvallat rahoittivat Pakistanin välityksellä islamisteja, joiden piiristä talibanit kohosivat vähitellen valtaan.

Pohjoinen liitto piti hallussaan Afganistanin pohjoisosia ja sai tukea lähinnä Iranilta, Intialta ja Venäjältä. Yhdysvallat kääntyi talibanien vastustajaksi sen jälkeen, kun al-Qaida sai käyttöönsä tukikohtia talibanien alueilta. Syksyllä 2001 Yhdysvallat kukisti talibanit Pohjoisen liiton tuella, ja pakotti Pakistanin lopettamaan talibanien avustamisen ainakin julkisuudessa.

Nyt tilanne on sikäli muuttunut, että juuri kukaan ei enää usko amerikkalaisten jatkavan kovin kauaa sotaansa talibaneja vastaan. Presidentti Barack Obama on jopa selvästi ilmoittanut, että Yhdysvallat aloittaa vetäytymisen Afganistanista vuoden kuluessa.

Obama kertoi äskettäin myös uudeksi päämääräksi asetetun al-Qaidan lyömisen Afganistanin ja Pakistanin väliseltä rajaseudulta. Kyseessä on melkoinen tavoitteiden madallus, sillä al-Qaidan sissejä on siellä arviolta 300. Ei heitä vastaan kannata sitoa vuosikausiksi 100 000 ISAF-joukkojen sotilasta ja heidän lisäkseen 30 000 amerikkalaista, jotka taistelevat ISAF:sta erillään. Obaman määritys kertoo lisäksi, ettei talibaneja pidetä enää päävastustajina vaan mahdollisina aselevon osapuolina.

Kaikki Afganistanin naapurimaat varautuvat jo amerikkalaisten poistumiseen ja talibanien vallan vahvistumiseen maan eteläosissa. Pakistanille tämä merkitsee entistä suurempaa tarvetta suorien yhteyksien ylläpitämiseen taliban-johtajien kanssa. Siksi noita yhteyksiä ei kokonaan katkaistu viime vuosinakaan. Pakistanille on tärkeää saada uudelleen vaikutusvaltaa pohjoisessa naapuristossaan ja estää siellä Intian ja Iranin vaikutuksen kasvu.

Kiina tukee kaikessa hiljaisuudessa Pakistanin pyrkimyksiä, mihin kuuluu sopimukset talibanien kanssa mittavasta Afganistanin luonnonvarojen hyödyntämisetä. Kiinalaiset tietävät, että 10 vuotta sitten taliban-hallinto oli ulkomaalaisille luotettava sopimuskumppani.

Myös presidentti Hamid Karzai varautuu jo talibanien aikaan. Hän erotti äskettäin kaksi länsimielistä turvallisuusjoukkojen johtajaa ja käy salaa neuvotteluja talibanien johtajien kanssa. Karzain tulevaisuus on epävarma, mutta hän haluaa ainakin pelata aikaa. Samalla entiset Pohjoisen liiton sotapäällikköt pyrkivät säilyttämään valtansaa Kabulissa ja maan pohjoisosissa, missä asuu paljon heidän kannattajiaan, lähinnä uzbekkeja ja tadzikkeja. Ollaan siis hyvää vauhtia palaamassa tilanteeseen, joka vallitsi ennen syksyä 2001.

Epäselvin tässä pelissä onkin lopulta eurooppalaisten rooli. Kun kaikki muut vaalivat tiukasti kansallisia etujaan ja amerikkalaisetkin ovat madaltaneet tavoitteitaan, Yhdysvaltojen eurooppalaiset liittolaiset teeskentelevät edelleen taistelevansa ”kansakunnan rakentamisen” puolesta. Tavoite saattaa olla ihan hyvä ja kunniallinen, mutta kuka sen maksaa ja kuka kestää riittävän kauan tappioita?

Wiki-vuodot ovat antaneet joka tapauksesta Afganistanin sodasta karun kuvan, ja eurooppalaisilla hallituksilla tulee olemaan kasvavia vaikeuksia vastata veronmaksajien kysymykseen: miten kaun tätä vielä jatkuu?

Sivuston kuvaus internetissä: http://wardiary.wikileaks.org/

Puuhastelua Euroopan BG-porukoissa

Euroopan Unioni keksi aikoinaan perustaa ns. nopeat toiminnan joukot sammuttamaan tulipaloja määrittämällään 6000 kilometrin säteellä Brysselistä. Hyvästä ideasta annan heti 10 pistettä. Suomikin on jo osallistunut kahteen nopean joukon toiminnan päivystysvuoroon kahdesti. Ja taas ollaan valmiita kahteen seuraavaan.

EU:n intressi, poliittisten päätöksien jatkeeksi, on mahdollisuus käyttää myös sotilaallista työkalua. Eli ilman Yhdysvaltain poliittista tai sotilaallista tukea. Yleensä kaikki voimainkoitokset perustuvat taloudellisten intressien pönkittämiseen. 

Suomi, EU:n malliylioppilaana, ei voi olla sivussa Battle Grouppien toiminnasta. Harmi, että EU:n Battle Groupit ovat kuitenkin vain puuhastelua - tai oppimisrituaalia. Nykyinen EU-doktriini, tai oikeammin käytäntö, eivät suosi nopean toiminnan joukkoja ikinä käytettävän missään konfliktissa. Sellaista poliittista päätöstä EU-maat eivät ikinä saa aikaiseksi, jossa valtuutettaisiin Battle Group osallistumaan johonkin (mieleiseen) konfliktiin.  Jo siitäkin syystä, että päivystävään BG-porukkaan osallistuvat maat joutuvat itse maksamaan ihan kaiken. Yhteistä EU-kassasta tulevaa rahoitusta ei vaan ole. Ei ole mielekästä käskeä neljää valtiota maksamaan siitä hurjasta summasta, johon kaikki EU-maat haluavat mukaan ja lippuansa näyttämään.

Suomella on tällä hetkellä menossa rekry- ja valintavaihe kahteen "operaatioon". Tähän Oy Suomi-Finland Ab käyttää hirveästi taloudellisia ja henkilöstöllisiä resursseja. Merivoimien Esikunta ja reipasotteinen Utti puuhastelevat henkilöiden kanssa erilaisissa valintatesteissä ja myöhemmin koulutuksellisissa aspekteissa.  Myös porukoiden kansainväliset koulutukset ovat jo lyöty lukkoon. Ja kaikki tämä vaiva ihan turhaan.

Kokemuksesta jo tiedetään, ettei EU:n Battle Grouppeja ikinä lähetetä mihinkään tehtävään. Semminkin, suomalaisille rauhanturvaajille BG-puuhastelu antaa ainakin patkätyöpaikan vuodeksi. Työpaikka toimii vaikka väliaikaisena viihdykkeenä opiskelujen välissä tai antaa juuri irtisanotuille siviilimaailman osaajille mukavan sulan hattuun. Tottakai Puolustusvoimat "takaa" ulkomaan operaation normaalin kriha-rekryn kautta. Tosin kriha-tehtäviin voi päästä sukkelammin ilman bg-osallistumista.

Nopean toiminnan joukkojen käyttöön tulisi saada ensinnäkin todella väljä EU-valtuutus. Koskaan konflikteihin osallistuminen ei ole ollut kiinni sotilaiden hitaudesta. EU ei byrokratiassaan eroa juurikaan YK:sta tai Natosta, ellei päätöksentekoa EU:n tasolla korjata kiireesti.