skip to main content

Palautetta sivustosta voi antaa Facebookissa tai Kuso- Kulkee palstalla.

Ja sit hei, sun kandee liittyy jäseneksi. Muistat vaan valita paikallisyhdistykseksi Hölkkäri On Web.

Kommentti

Yhdysvallat keskittyy patoamaan Kiinan mahtia

Presidentti Barack Obama julisti vierailullaan Australiassa uuden strategisen linjauksen. Hän korosti amerikkalaisten elintärkeiden etujen olevan nyt Tyynen meren alueella, mikä samalla tarkoittaa Euroopan ja Aasian sisäosien jättämistä selvästi vähemmälle huomiolle.

Obaman julistuksella on monia seurauksia sekä Euroopan tilanteelle ja ennen kaikkea hänen edeltäjänsä George W. Bushin Lounais-Aasiassa käymälle ”terrorismin vastaiselle sodalle”. Ne jäävät lähivuosina selvästi katveeseen, kun amerikkalaisten hupenevia voimavaroja suunnataan yhä enemmän Kiinan vallan patoamiseen.

Tukikohta Australiaan

Symbolisesti merkittävää Obaman vierailulla oli uuden tukikohtasopimuksen solmiminen Australian kanssa. Maan pohjoisosan Darwiniin rakennetaan tukikohta 2 500 merijalkaväen sotilaalle. Tämä muistuttaa siitä, kuinka amerikkalaiset toisen maailmansodan aikana tulivat samoille seuduille pysäyttämään Japanin hyökkäystä.

Nyt tarkoituksena on lisätä Yhdysvaltojen sotilaallista voimaa nimenomaan Etelä-Kiinanmerelle, missä on runsaasti luonnonrikkauksia. Niistä käydään jo kiistaa Kiinan ja monien muiden maiden välillä.

Yhdysvallat pyrkii parhaillaan kosiskelemaan puolelleen Indonesiaa ja jopa Vietnamia, jotka ovat huolestuneita Kiinan vallan kasvusta noilla merialueilla. Tekeillä on ollut Kiinan vastainen saartorengas, joka alkaa Koreasta ja Japanista ja päättyy Intiaan.

On selvää, että tämä toiminta uhkaa Kiinan perimmäisiä etuja eikä jää vaille vastausta. Huonoimmassa tapauksessa Kaakkois-Aasiaan syntyy kohta kylmän sodan kaltainen tilanne, jossa vastakkain ovat Kiina ja Yhdysvallat liittolaisineen. Ketä noihin hahmottuviin liittokuntiin tulee lopulta kuulumaan, on vielä monessakin mielessä avoinna.

Kiinan vastaus on jo jonkin aikaa ollut näkyvillä. Ensinnäkin se on pyrkinyt välttämään sitoutumista kalliiseen kilpavarusteluun ja sotimiseen. Kiinan sotilasmenot ovat edelleen vain 10-15 prosenttia Yhdysvaltojen sotilasmenoista. Kiinalaiset välttävät joutumista samanlaisiin sotatoimiin, joita amerikkalaiset ovat käyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana erityisesti Afganistanissa ja Irakissa. Ne ovat tulleet maksamaan valtavia summia, jo arviolta 2 000-3 000 miljardia dollaria, ja vaikuttaneet tuntuvasti maan velkaongelmien pahenemiseen.

Yhdysvaltojen sotiessa Aasiassa Kiina on vahvistanut talouttaan ja levittänyt vaikutusvaltaansa ympäri maailman, etenkin Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan. Lähialueillaan Keski-Aasiassa Kiina on yhdessä Venäjän kanssa työntänyt takaisin Yhdysvaltojen valtaa. Se on tapahtunut paljolti Shanghain yhteistyöorganisaation puitteissa.

Amerikkalaiset vetäytyvät Aasian mantereelta ja Euroopasta

Viimeiset amerikkalaiset taistelujoukot poistuvat Irakista muutaman viikon kuluessa ja Afganistanista poistumiselle on annettu aikaa vuoden 2014 loppuun. On nähtävissä, että tilalle noille alueille on tulossa kiinalaisia, jotka ovat tehneet yhteistyösopimuksia erityisesti Pakistanin kanssa ja rakentavat kaivoksia Afganistaniin.

Jos Iranin ja länsimaiden suhteet heikkenevät entisestään, on Kiina jo valmiina lisäämään tukeaan

Iranille saadakseen sieltä vastapalveluksena energiavaroja. Samanlainen kehitys on meneillään Pakistanin suhteen. Kun Yhdysvaltojen ja Pakistanin välit kiristyvät, Kiina lisää tukeaan Pakistanille ja saa sitä kautta yhteyden Persianlahden öljyvarojen suunnalle.

On jo näkyvillä hetki, jolloin länsimaat joutuvat lopulta toteamaan, etteivät niiden voimat enää riitä sotimiseen Aasian mantereella, suunnilleen Suezista itään olevilla alueilla. Yhdysvaltojen merivoima riittää vielä vahvojen ilmavoimien tukemana jalansijan pitämiseen Persianlahdella ja Kaakkois-Aasian rannikoilla, mutta maajoukkojen pitämiseen Aasiassa ei ole enää halukkuutta.

Toisaalta amerikkalaiset ovat tehneet selväksi, ettei heillä myöskään ole halua enää maksaa läntisen Euroopan puolustuksesta. Tämä merkitsee ankeita aikoja Natolle, jonka kustannuksista Yhdysvallat on maksanut valtaosan. Suomessakin on syytä tottua ajatukseen, että Yhdysvaltojen sotilaallinen läsnäolo Euroopassa on kohta päättymässä.

EU-maiden talouskriisi puolestaan heikentää läntisen Euroopan maiden mahdollisuuksia ja halukkuutta ylläpitää entisenlaisia asevoimia. Toistaiseksi EU:lla on ollut suhteelliset vahvat armeijat, yhteensä kaksi miljoonaa sotilasta ja sotilasmenot vuosittain yli 200 miljardia euroa. EU-maiden sotilasmenot ovat olleet neljä kertaa suuremmat kuin esimerkiksi Venäjän, eikä tämä asetelma sinänsä ole paljon muuttamassa.

Kriisinhallinnasta takaisin rauhanturvaamiseen?

EU-maissa ollaan vähentämässä yhä enemmän alueen ulkopuolisiin tehtäviin kykeneviä joukkoja. Emme siis ainakaan lähiaikoina tule näkemään Naton tai EU:n lähtevän enää samanlaisiin interventioihin, joita tehtiin Jugoslaviaan, Irakiin, Afganistaniin ja Libyaan. Veronmaksajat ovat kyllästyneet niistä aiheutuviin kustannuksiin ja myös operaatioihin pitkittymiseen.

Viimeisten 20 vuoden aikana, siis kylmän sodan päättymisen jälkeen, puhuttiin paljon Naton ja EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan kehittämisestä entistä aktiivisempaan suuntaan, ja sen eteen tehtiinkin paljon. Nyt siihen ei enää ole suurta halukkuutta, kun rahat ovat lopussa ja kokemukset muun muassa Afganistanista ovat huonoja. Nyt pyritään irtautumaan vielä käynnissä olevista operaatioista. Saattaa hyvinkin olla, että ”perinteinen”, lähinnä YK:n johtama rauhanturvaaminen nousee taas arvoonsa.

Kotimaan sarjaa vai maaotteluita?

Suomen valtion pyrkiessä saamaan taloutensa tasapainoon joutuu myös Puolustusvoimat leikkaamaan menojaan. Kansalaiskeskustelussa on esitetty lukuisia vaihtoehtoja siitä, mistä Puolustusvoimien tulisi karsia. Yhtenä vaihtoehtona säästöjen saamiseksi on nimetty kansainvälinen sotilaallinen kriisinhallinta. Siihen käytetään vuosittain hieman yli 100 miljoonaa euroa, joka on alle kaksi prosenttia puolustusbudjetista. Ehdottajien mielestä operaatioihin osallistumisen kustannukset ovat liian korkeat saavutettuihin tuloksiin ja osallistumisesta saataviin hyötyihin verrattuna.
Arvioitaessa kriisinhallinnan kustannustehokkuutta on palautettava mieleen, miksi sotilaallinen kriisinhallinta on perusteltua; Pelkistetysti Suomi pyrkii sotilaallisella kriisinhallinnalla parantamaan turvallisuutta ja auttamaan kriisialueiden ihmisiä, tekee osansa kansainvälisistä velvoitteistaan sekä kehittää kotimaan puolustusta.

Kriisinhallintaoperaatioihin osallistuminen palvelee kotimaan puolustuksen kehittämistä monin tavoin. Lähettämällä joukkoja operaatioihin saamme arvokkaita kokemuksia toimimisesta lähellä kriisiajan olosuhteita. Lisäksi opimme muilta kansallisuuksilta hyviä käytänteitä ja toimintamenetelmiä. Saatujen oppien perusteella kehitämme kansalliseen puolustukseen tarkoitettuja sotilaallisia suorituskykyjä. Kokemuksia ja oppia saamme erilaisten varusteiden ja välineiden toimivuudesta aina taistelevien joukkojen toimintatapoihin asti. Porin Prikaatin näkökulmasta tärkeimmät havainnot ovat olleet suomalaisen jääkärikomppanian käytöstä erilaisissa tehtävissä. Saatuja havaintoja käytetään suoraan kehitettäessä kotimaan tehtäviin tarkoitettujen vastaavan tyyppisten komppanioiden kokoonpanoa, varustusta ja toimintamenetelmiä.

Erittäin tärkeitä kokemuksia on saatu suomalaisten komentajien ja esikuntaupseereiden toimimisesta eritasoisissa komentajatehtävissä ja kansainvälissä esikunnissa. Millään muulla tavoin, mukaan lukien kansainväliset harjoitukset, ei vastaavanlaista oppia ja kokemusta ole mahdollista hankkia vaativien yhteisoperaatioiden suunnittelusta ja johtamisesta osalta. Harjoitus on kuitenkin vain harjoitus.

Kouriintuntuvien oppien saamisen lisäksi selvitämme operaatioissa yleisen sotilaallisen suorituskykymme suhteessa muihin. Olemmeko ammattimiehiä ja -naisia vai onko toimintamme ”amatöörien puuhastelua”? Mitä enemmän sodan kaltaisissa olosuhteissa toimitaan, sitä paremmin pystytään saamaan kuva sotilaallisesta suorituskyvystämme. ISAF-operaatio Afganistanissa lienee kansainvälisen yhteisön vaativin kriisinhallintaoperaatio, jossa kaikki osallistujamaat käyttävät sotilaallisen suorituskykynsä terävintä kärkeä. Osallistumalla ISAF-operaatioon pääsemme osalliseksi uusimmasta sotilaallisesta kehityksestä ja pystymme vertaamaan omaa osaamistamme muihin. Puolustuksen kehittämiseksi ja tason mittaamiseksi on
tärkeää, että osallistumme kriisinhallintaoperaatioihin. Jos emme osallistuisi, olisi tilanne samanlainen kuin jääkiekkomaajoukkueella, joka ainoastaan harjoittelisi ja pelaisi kotimaan sarjaa. Vain maaotteluiden kautta peli kehittyy ja tulee mitatuksi se, miten joukkue pärjää tosiotteluissa.

 

Kirjoittaja on Porin Prikaatin esikuntapäällikkö

Kirjoitus on julkaistu alunperin Porilainen-lehdessä 3/2011

Rauhanturvaamisen murros ja strateginen korpraali

Julkinen keskustelu Afganistanista käy jatkuvasti kiivaana. Sen intensiivisyys vaihtelee tapahtumien, operaatiotilanteen, sisäpoliittisen keskustelun tilan ja päätöksentekovaiheiden mukaan. Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Charly Salonius-Pasternakin juuri julkaistu kirjoitus On aika päättää – Suomen vaihtoehdot Afganistanissa 2012–2015 on viimeisin ja mielestäni yksi analyyttisimmistä esimerkeistä tässä keskustelussa. Keskustelun merkitystä avoimessa suomalaisessa yhteiskunnassamme emme missään nimessä saa aliarvioida, sillä se ohjaa kansallista suhtautumistamme koko kriisinhallinta- ja rauhanturvaamistoimintaan. Kutsutaan Afganistanin ISAF-operaatiota suomalaisen joukon osalta miksi tahansa, on selvää, että aivan tällaiseen operaatioon emme ole aikaisemmin ottaneet osaa. Kuten edellä mainitusta Salonius-Pasternakin kirjoituksesta käy ilmi, on Afganistanissa viimeisimpien vuosien aikana luovuttu pienten MOT-ryhmien toiminnasta ja siirrytty ryhmä-joukkue-komppaniaorganisaatioon. Mitä tämä sitten tarkoittaa? Sotilaallisesti se on ymmärrettävissä kiinteämmän, yhden johdon alla olevan joukon suorittamien tehtävien kasvuna. Pelkkä tiedonhankinta ja kerääminen on saanut jäädä operatiivisen suorituskyvyn tieltä. Entä mitä tuo tarkoittaa yksittäisen sotilaan kannalta? Entistä aktiivisempi operaatioihin osallistuminen vaatimustasoltaan korkeassa toimintaympäristössä vaatii myös yksittäiseltä sotilaalta suurta tietoisuutta kokonaistilanteesta. Hän toimiensa kautta, miten hyvää tarkoitettuja tahansa ne ovatkaan, voi aikaansaada strategisen kokonaistason vaikutuksia.

Kaikesta päätellen suomalainen rauhanturvaaminen on muuttunut ja edelleen muutoksen kohteena. Valtaväestöllä on edelleen kuva rauhanturvaamisesta puolueettoman osapuolen tarkkailu- ja raportointi työnä ja Afganistanin operaatio ei millään meinaa sopia tähän mielikuvaan. Tottahan se onkin, emme ole enää pelkästään puolueeton osapuoli. Suomen lippu ei enää välttämättä tarkoita pelkästään positiivisten mielikuvien heräämistä toimialueen kansalaisissa. Afganistanissa olemme tietyillä alueilla vääräuskoisia miehittäjiä, halusimme itse sitä mieltä tai emme. Tällaisen todellisuuden yhtyessä erittäin lyhyeen tiedonvälitysketjuun on sanomattakin selvää, että myös yksittäinen suomalainen sotilas voi saada aikaan merkittäviä vaikutuksia niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä. Liian pitkä katse miespuoliselta rauhanturvaajalta paikalliseen naiseen tai eksyminen partiossa moskeijan pihaan voi leimauttaa pinnan alla kytevän paikallisen väestön tyytymättömyyden suuntautumaan meitä itseämme vastaan.
Afganistanissa teemme osaltaan kumouksellisen osapuolen vastaisia toimenpiteitä, jotka voivat olla monenkirjavia niin sotilaallisista operaatioista tiedotuskampanjoihin kuin avustustoiminnan koordinointiinkin. Eräs tällaisen toiminnan kansainvälisistä viisauksista onkin se, että paikallisen väestön ei tarvitse pitää vastakumouksellisesta osapuolesta, mutta sen tulee luottaa tämän kykyyn oman turvallisuutensa ja elinmahdollisuuksiensa takaamisessa. Tällaisessa toiminnassa astuu strategisen korpraalin käsite näyttämölle entistä merkityksellisempänä. Yhdysvaltain merijalkaväen kenraalin Charles Krulackin vuonna 1999 lanseeraama käsite tarkoittaa alimman taktisen tason johtajien tekemien päätösten vaikutuksellisuutta kokonaisstrategisiin ulottuvuuksiin. Veisin tämän idean oman toimintamme osalta vielä hieman pidemmälle korostamalla jokaisen yksittäisen sotilaan tekojen merkitystä toimintaympäristössä, joka kulttuurillisesti eroaa omastamme niinkin paljon kuin Afganistan. Mikäli emme tunne paikallisia tapoja, jotka saattavat vaihdella kyläyhteisöstä toiseen, voimme omilla pienillä toimillamme vaikuttaa äärimmäisen negatiivisesti joukkomme toimintamahdollisuuksiin. Taas tuntiessamme paikalliset toiminta- ja tapakulttuurit, voivat pienet tekomme muuttaa laajaa suhtautumista omaan joukkoomme ja sen toimiin. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, että meidän tulee välttämättä pitää kaikista paikallisen kulttuurin tavoista ja toimista.

Olemme saaneet oman osamme paikallista hallintoa ja sitä tukevien kansainvälisten joukkojen maassaoloa vastustavasta väkivallasta Afganistanissa. Väkivallan uhka näytteleekin jokapäiväistä osaa toimialueella. Itselleni tuollaisen tilanteen kohtaamisessa ja siihen valmistautumisessa haastavinta ei ollut tilanteessa toimiminen, siitä pitivät huolen varustus ja koulutus. Haastavinta onkin eläminen välittömästi tuon tilanteen jälkeisessä ajassa. Miten osoittaa paikalliselle väestölle, että vaikka minua kohtaa koetetaan käyttää kuolettavaa voimaa, en silti vedä tukeani heidän elinmahdollisuuksiensa turvaamiselta, samalla tietäen että suurin osa paikallaolijoista on todennäköisesti tiennyt mahdollisesta iskusta? Sotilaana vastakumouksellisessa konfliktissa toimiminen on haastavaa ja valveutuneen ihmisen työtä. Se vaatii sietokykyä ja aktiivista perehtyneisyyttä vallitseviin olosuhteisiin, se myös vaatii kykyä tukeutua palvelustovereihin ja aseveljiin. Se ei saa kuitenkaan tarkoittaa sitä, että omasta ja mainittujen palvelustoverien hyvinvoinnista ja turvallisuudesta tulisi tinkiä. Joskus vain on kyettävä asettaa kova kovaa vastaan. Tällaisessa tilanteessa alueen ja toimintatapojen tunteminen on merkityksellisintä, liikuttaessa väkivallankäytön rajalla on pystyttävä valveutuneeseen tilanteenarviointiin ja ratkaisuihin jotka ovat kokonaistoiminnan onnistumisenedellytysten takana. Kuvattu sotilaallinen toiminta on kuitenkin vain murto-osa vastakumouksellisesta työstä ja tulee muistaa, että paikallisen väestön elinmahdollisuuksiin kuuluu ennen kaikkea päivittäinen hyvinvointi ja sen kunnioittaminen on tärkein sotilaallinen teko jokaiselta yksittäiseltä taistelijalta.

Toivon tämän kirjoituksen myötä omasta puolestani turvallista ja menestyksekästä palvelusta SKJA:n väelle ja mitä parhainta syksyn jatkoa suomalaiselle rauhanturvayhteisölle.

 

Antti Paronen
Yliluutnantti
Jatko-opiskelija, SHISTL/MPKK

Maailmanparannusapua halvalla?

Finanssikriisi ja kriisinhallinta

Kumpi on kalliimpi, päiväkotipaikka vai poliisi tai entä sitten, kun kumpikin tarvitaan?

Vaikuttaako vertailuun, jos päiväkotipaikka on kotikunnassa, naapurikunnassa - tai poliisi Balkanilla?

Entä ammattisotilas varuskunnassa suomalaismetsässä vai kriisinhallintatehtävässä kansainvälisissä joukoissa konfliktialueella?

Kriisi-termeistä on tullut talous- ja rahoituskriisin aikana osa arkisten uutisten sanastoa lähes joka täysi tunti. Kriisisanat ja sanonnat ovat siirtyneet kansalaisten keskusteluun. Kriisi ja kriisinhallinta ovat kuitenkin ilmeisen toista kuin se, jossa aiemmin olimme mukana.

Kriisi ja kriisinhallinta ovat tulleet uusissa merkityksissä osaksi koko poliittisen järjestelmän ja hallinnon kieltä, suunnittelua ja toimintaa, ja rahan kriisiytymisen seurauksena mitataan, rinnastetaan ja verrataan kaikkia kuluja ja toimintoja keskenään.

Valtiontalous, budjettiperusteet, talousarviosuunnittelu ja pitempi kehyssuunnittelu on vaativaa työtä, mutta erityiseksi haasteeksi se kasvaa valtioiden välisissä kansainvälisen talouden, rahoituksen ja kaupan rakenteissa ja niiden toiminnoissa - kuten kansainväliset asiat ovat kotiasioita monimutkaisempia muutenkin, kun pelaajien määrä kasvaa EU:ssa lähes 30:en, Etyjissä lähes 60:en, Natossa lähes 30:en (jäsenmaahan, ja Suomi kuuluu reilun 20:n muun kumppanin joukkoon mm. Venäjän, Maltan ja Makedonian tavoin) ja YK:ssa lähes 200:an.

Vaikeassa taloustilanteessa mielellään verrataan kaikkea: valtiota ja kuntaa, poliittista päätöksentekoa ja hallinnon toimeenpanoa, yhteiskuntaa ja yksilöä, kaupunkilaista ja maalaista, lapsia ja vanhuksia - ja erityisen helposti verrataan ongelmien hoitoa ja kuluja rajojen sisällä siihen, mitä tehdään kaukana kotoa, ulkona, muualla ja maailmalla.

Välillä unohtuu jopa se, että valtion talousarvio käsitellään kansan valitsemassa eduskunnassa, jonka rooli myös EU-asioissa Lissabonin sopimuksessa on enemmän kasvanut kuin vähentynyt.

Miksi maailmalla?

Kriisinhallinta on toistaiseksi ollut yksi puolustusvoimien kolmesta perustehtävästä. Pohdin pöytäni perusteella kuitenkin enemmän siviilikriisinhallinnan syitä toimia kansainvälisissä tehtävissä Suomen ja jopa Euroopan ulkorajan toisella puolella.

Euroopan turvallisuusstrategian (2003 ja 2008) lisäksi Euroopan unionilla on myös tuore sisäisen turvallisuuden strategia (2010), jonka valmistumiseen Suomi aktiivisesti osallistui, ja jonka keskeinen ns. Tukholman ohjelma heijastaa hyvin pohjoismaista käsitystä turvallisuudesta kotimaassa ja maailmalla.

Strategioita - jotka jäsenmaat ovat yhdessä hyväksyneet - yhdistää yksi tärkeä yhteinen perusta: turvallisuusongelmat maailmalla ovat hyvin lähellä, ellei samat, kuin turvallisuusongelmat kotimaassa. Esim. Aasiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta kotoisin olevat huumeet siirtyvät Eurooppaan ja Euroopassa kaikkiin maihin, joissa on asiakkaita - Kolumbiasta Kosovoon, Kotkaan ja Keravalle.

Rajat ylittävän rikollisuuden lisäksi maahanmuuttajat ylittävät rajat laillisesti tai laittomasti. Turvapaikanhakijoiden lähtömaat ovat samat maat, missä kansainvälinen yhteisö yrittää vaikuttaa vakauteen ja kehitykseen, jotta perussyyt lähteä maasta vähenisivät.

Rajaturvallisuuden, lain, järjestyksen ja oikeusvaltion tukitoimet Balkanilla ovat jo nyt johtaneet siihen, että paikallinen poliisi pystyy pysäyttämään Eurooppaan matkalla olevia heroiini-, kokaiini- ja kannabiseriä, tai löytämään vanhaan lääketeollisuuteen perustuvan synteettisten huumausaineiden valmistuspaikan.

Interpolin ja Europolin johdolla on laadittu liian vähän sellaista tilastoa, analyysiä ja aineistoa, jolla kansainvälisen yhteistyön - muunkin kuin kriisinhallinnan - vaikutus ja vaikuttavuus saadaan jäsenmaiden kansalliseen käyttöön hallinnon suunnittelun lisäksi vaikkapa poliittiseen keskusteluun. Kriisinhallinnan nykyinen näyttö ei riitä.

Silloin ymmärrettäisiin kansainvälisen työn yhteys turvallisuuteen kotimaassa - ja saataisiin parhaat osoitukset siitä, että kansainvälinen raja-, poliisi- ja tullitoiminta on oikeastaan operatiivinen ja erottamaton osa samaa työtä kotimaassa. Välittömien Eurooppaa ja jäsenmaita turvaavien toimien jälkeen luodaan paikallinen kyky vastata paremmin alueen turvallisuudesta.

Taloudet konfliktimaissa

Kehitys on valitettavasti myös toisensuuntainen: talouskriisi on kiristänyt kilpailua maailman uusista tai olemassa olevista strategisista resursseista. Viimeistään nyt ajatellaan, että kehittyneiden maiden on turvattava tuleva energian ja tuotannon raaka-aineiden saanti, oma osa öljystä, kaasusta, mineraaleista ja niiden reiteistä maailmalla - kun taas kehittyvät maat kohtaavat yhä pahemmin ruuanhinnan nousun ja kuivuuden tuoman kamppailun elämästä, eivätkä välttämättä edelleenkään hyödy itse omista luonnonvaroistaan.

Afganistanin uutisoinnissa harvoin kuvataan rauhanturvaajien rankkaa arkea ja vaarallisia oloja niiden talousuutisten yhteydessä, joissa Financial Times ja Wall Street Journal kertovat Kiinan ja monikansallisten yritysten investoinneista maan mineraalivarojen (litium ym.) hyödyntämiseen.

Libyan uutisoinnissa maan öljy- ja kaasuvarojen mahdollisuus ja mielenkiinto niitä kohtaan on esillä enemmän ja maan varat on tarkoituksella kirjattu avoimesti mm. YK:n turvallisuusneuvoston Libya-päätöslauselma 2009:än.

Arktisen alueen asiantuntijat esittävät, että erityyppisen konfliktin riski on kasvanut maapallon vielä hyödyntämättömien pohjoisten varojen oikeuksien, jaon ja hallinnan takia, mitä tuodaan esiin erityisesti sotatieteilijöiden ja strategien katsauksissa merialueilta.

Entisen Jugoslavian maiden ongelmat ovat niiden nykyisessä talousvajeessa ja työttömyydessä erityisen perusteettomia silloin, kun entiset (90-luvun!) etniset kiistat heijastuvat raja-, tulli- ja kauppasopimuksiin tai entisten keskitettyjen ratkaisuiden kuten energia ja liikenne järjestämiseen edes niin, että talouden ja kaupan kasvun edellytykset osana Kaakkois-Eurooppaa luotaisiin lähemmäksi sitä, mikä asema Jugoslavialla oli alueellaan, naapureidensa ja jopa laajemmin Välimeren talousalueen kanssa.

Onpa oma pieni sivujuoni siinäkin, että kun Kreikka nöyrtyy taloutensa takia, voidaan nimikiistassa Makedonian kanssa päästä nopeampaan sopuun, minkä EU on tietysti osannut pakettiin piilottaa.


Rauhan innovaatiot ja kriisinhallinnan keksinnöt

Edessä on vielä se rauhantyön ja talouden kehityksen innovaatioalue, että turvattu ja vakautettava alue ja sen myöhempi kasvu, kehitys ja vaikkapa työvoima, tuottaisivat rauhaan ja kehitykseen osallistuneille maille takaisin sinne sijoitettua humaania ja muuta pääomaa.

Maksaako Irak tai Libya uusilla öljyvaroillaan ja uudistetulla hallinnollaan takaisin sitä työtä, mitä länsivallat - kaikilla niillä hyvillä ja kauniilla tarkoituksilla ja tavoitteilla, joilla olemme operaatioihin lähteneet ja niissä työskennelleet - ovat maihin käyttäneet?

Onko muita tapoja, joilla kohdemaa muuttuu kohteesta itse toimijaksi ja aktiiviseksi osallistujaksi?

Esimerkiksi presidentti Obaman linjaukset Afganistanin turvallisuustransitiosta v. 2014 jälkeen merkitsevät, että osallistuvien maiden on edelleen tuettava maan varhaista ja vaarallista turvallisuusvastuuta. EU:n siviilikriisinhallintaoperaatio EUPOL jää sotilaallisen läsnäolon vähetessä entistä enemmän yksin kehittämään maan poliisia, järjestystä ja oikeusvaltiota.

YK, Nato, Etyj ja EU kääntyvät niiden maiden puoleen, jotka perinteisesti ovat osoittaneet vastuunsa ja lähettäneet halukasta henkilöstöä tehtäviin - mikä kohta ei riitä, kun talous on tiukka ja kriisinhallinnan määrä kasvussa liian monen vanhan ja venyvän mission ja uusien operaatioiden takia.

Entä ne kymmenet tuhannet Balkanin maiden sotilaat, poliisit, rajavartijat, vanginvartijat, tullivirkailijat, joita olemme Daytonin rauhansopimuksen (1995) ja Kosovon sodan päättymisen (1999) jälkeen kouluttaneet - onko sen osaamisen siirto toisten transitioprosessiin muilla kriisialueilla sitä innovaatiota, mitä Suomi voisi osaamisellaan tuottaa?


Kirjoittaja on sisäministeriön siviilikriisinhallinnan koulutuksen, tutkimuksen ja arvioinnin kansallinen koordinaattori, YK-, Nato-, Etyj- ja EU-tehtävissä v:sta 1993 rauhanturvaajana, sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa, kehitystyön arvioinnissa, parhaillaan virkavapaalla apurahalla aiheena kriisinhallinnan perusoppikirjan kirjoittaminen, kapt res., CMI:n, UN Women ja Nokian Res.ups. jäsen, tuorein jäsenyys Hölkkärissä. Artikkeleita aiheesta kotimaassa ja muualla.

Viestintää veronmaksajille

Kriisinhallinta ja kehitysapu ovat tärkeitä vaikutuskeinoja, kun Suomi kantaa vastuutaan rajojensa ulkopuolella. Vai kannattavatko nämä toiminnat, kysyy oikeutetusti kriittinen veronmaksaja?

Suomen kehitysapupolitiikka ja kriisinhallintatoiminta ovat parhaillaan murrostilassa. Molemmista puhutaan resurssien niukentuessa yhä kriittisemmin – ja molempia vaivaa yhteiset ongelmat.

Iso ongelma niin suomalaisella kriisinhallinnalla kuin kehitysavulla on tänä päivänä selkeiden tavoitteiden puuttuminen. On helppoa todeta, että Suomi osallistuu kriisinhallintaoperaatioihin tai lähettää kehitysapua voidakseen ”edistää vakaampaa maailmantilannetta” tai että kyse on ”turvallisuuspolitiikkamme tärkeistä keinoista.” Hienoja ja yleviä lausumia, mutta käytännössä ne eivät sano juuri mitään. Veronmaksajalle tavoitteet pitää pystyä esittämään selkeästi ja ymmärrettävästi.

Isompi ongelma on, että kriisinhallinnalla tai kehitysavulla saavutettavia tuloksia ei tuoda riittävällä tavalla esille. Toiminta on kestämättömällä pohjalla, jollei kriisinhallinnan tai kehitysavun vaikuttavuutta kyetä osoittamaan konkreettisesti. Ensimmäiseksi voisi lyödä faktat pöytään, että minkälaisia tuloksia kriisinhallinnallamme ja kehitysavullamme on saatu aikaan Afganistanissa? Vastaukset usein puuttuvat, vaikka hyviäkin tuloksia olisi uutisoitavissa. Kun vaikuttavuutta ei selkeästi kyetä osoittamaan käytännössä, ei ole ihme, että suomalaisten luottamus ja usko niin kriisinhallintatoimintaan kuin kehitysapuun rapautuu.

Pitää pystyä selkeästi sanomaan mitä saamme kriisinhallinnallamme ja kehitysavullamme aikaan, ja miksi tällainen toiminta kannattaa. Veronmaksajan pitää saada vastauksia. Luulisi vaikutuksien selkeän esilletuomisen olevan positiivista vastuullisille poliitikoillekin. Toisaalta, jos selkeitä vastauksia ei kyetä antamaan, kannattaa kyseenalaistaa koko toiminnan järkevyys. Huomio tulisi kiinnittää toiminnan vaikuttavuuteen. Kuvaavaa on esimerkiksi, miten puolueet kiistelevät siitä, että tulisiko kehitysapumme määrän olla 0,6 vai 0,7 prosenttia bruttokansantulostamme. Kiistelyä ei synny siitä, että miten ja mihin kehitysapuamme tulisi käyttää ja minkälaisia tuloksia sillä pitäisi saada aikaan. Tämä kertoo omaan kieltään tämän hetken kehityspolitiikastamme.

Ei riitä, että toimitaan – hyvin tai huonosti. On hyvin tärkeää, että toiminta (ja sen toivottava vaikuttavuus) kyetään viestimään veronmaksajille oikealla tavalla – selkeästi ja rehellisesti.

Isoin ongelma sekä kriisinhallinnalla että kehityspolitiikalla on tänä päivänä puutteellinen viestintä. On unohdettu, että toiminnasta viestiminen, Suomessa ja suomalaisille, on elintärkeää. Jollei viestintä toimi, on suomalaisten tukea ja ymmärrystä turha odottaa. Nykyistä viestintälinjaa ei voi pitää dynaamisena tai ennakoivana eikä kaikin puolin rehellisenä. Kriisinhallinnan ja kehitysavun käytännön toiminta tarvitsee tuekseen vahvan viestinnän. Sellaisen, joka tavoittaa jokaisen veronmaksajan.

 

Kirjoittaja on koulutukseltaan sotatieteiden tohtori, valtiotieteiden maisteri ja upseeri (kapteeni evp.). Hänen väitöskirjansa käsitteli Suomen uhkakuvia. Upseerinuralta Jarno on siirtynyt pankkimaailman palvelukseen. Jarnolta ilmestyy elokuussa kirja “Maailma ja Suomi 9/11 jälkeen”, jossa käsitellään sekä 9/11:n vaikutuksia kuluneen kymmenen vuoden ajalta että Suomen turvallisuuspolitiikan tulevaisuutta.