Hölkkäri On Web
Presidentti Barack Obama julisti vierailullaan Australiassa uuden strategisen linjauksen. Hän korosti amerikkalaisten elintärkeiden etujen olevan nyt Tyynen meren alueella, mikä samalla tarkoittaa Euroopan ja Aasian sisäosien jättämistä selvästi vähemmälle huomiolle.
Obaman julistuksella on monia seurauksia sekä Euroopan tilanteelle ja ennen kaikkea hänen edeltäjänsä George W. Bushin Lounais-Aasiassa käymälle ”terrorismin vastaiselle sodalle”. Ne jäävät lähivuosina selvästi katveeseen, kun amerikkalaisten hupenevia voimavaroja suunnataan yhä enemmän Kiinan vallan patoamiseen.
Tukikohta Australiaan
Symbolisesti merkittävää Obaman vierailulla oli uuden tukikohtasopimuksen solmiminen Australian kanssa. Maan pohjoisosan Darwiniin rakennetaan tukikohta 2 500 merijalkaväen sotilaalle. Tämä muistuttaa siitä, kuinka amerikkalaiset toisen maailmansodan aikana tulivat samoille seuduille pysäyttämään Japanin hyökkäystä.
Nyt tarkoituksena on lisätä Yhdysvaltojen sotilaallista voimaa nimenomaan Etelä-Kiinanmerelle, missä on runsaasti luonnonrikkauksia. Niistä käydään jo kiistaa Kiinan ja monien muiden maiden välillä.
Yhdysvallat pyrkii parhaillaan kosiskelemaan puolelleen Indonesiaa ja jopa Vietnamia, jotka ovat huolestuneita Kiinan vallan kasvusta noilla merialueilla. Tekeillä on ollut Kiinan vastainen saartorengas, joka alkaa Koreasta ja Japanista ja päättyy Intiaan.
On selvää, että tämä toiminta uhkaa Kiinan perimmäisiä etuja eikä jää vaille vastausta. Huonoimmassa tapauksessa Kaakkois-Aasiaan syntyy kohta kylmän sodan kaltainen tilanne, jossa vastakkain ovat Kiina ja Yhdysvallat liittolaisineen. Ketä noihin hahmottuviin liittokuntiin tulee lopulta kuulumaan, on vielä monessakin mielessä avoinna.
Kiinan vastaus on jo jonkin aikaa ollut näkyvillä. Ensinnäkin se on pyrkinyt välttämään sitoutumista kalliiseen kilpavarusteluun ja sotimiseen. Kiinan sotilasmenot ovat edelleen vain 10-15 prosenttia Yhdysvaltojen sotilasmenoista. Kiinalaiset välttävät joutumista samanlaisiin sotatoimiin, joita amerikkalaiset ovat käyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana erityisesti Afganistanissa ja Irakissa. Ne ovat tulleet maksamaan valtavia summia, jo arviolta 2 000-3 000 miljardia dollaria, ja vaikuttaneet tuntuvasti maan velkaongelmien pahenemiseen.
Yhdysvaltojen sotiessa Aasiassa Kiina on vahvistanut talouttaan ja levittänyt vaikutusvaltaansa ympäri maailman, etenkin Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan. Lähialueillaan Keski-Aasiassa Kiina on yhdessä Venäjän kanssa työntänyt takaisin Yhdysvaltojen valtaa. Se on tapahtunut paljolti Shanghain yhteistyöorganisaation puitteissa.
Amerikkalaiset vetäytyvät Aasian mantereelta ja Euroopasta
Viimeiset amerikkalaiset taistelujoukot poistuvat Irakista muutaman viikon kuluessa ja Afganistanista poistumiselle on annettu aikaa vuoden 2014 loppuun. On nähtävissä, että tilalle noille alueille on tulossa kiinalaisia, jotka ovat tehneet yhteistyösopimuksia erityisesti Pakistanin kanssa ja rakentavat kaivoksia Afganistaniin.
Jos Iranin ja länsimaiden suhteet heikkenevät entisestään, on Kiina jo valmiina lisäämään tukeaan
Iranille saadakseen sieltä vastapalveluksena energiavaroja. Samanlainen kehitys on meneillään Pakistanin suhteen. Kun Yhdysvaltojen ja Pakistanin välit kiristyvät, Kiina lisää tukeaan Pakistanille ja saa sitä kautta yhteyden Persianlahden öljyvarojen suunnalle.
On jo näkyvillä hetki, jolloin länsimaat joutuvat lopulta toteamaan, etteivät niiden voimat enää riitä sotimiseen Aasian mantereella, suunnilleen Suezista itään olevilla alueilla. Yhdysvaltojen merivoima riittää vielä vahvojen ilmavoimien tukemana jalansijan pitämiseen Persianlahdella ja Kaakkois-Aasian rannikoilla, mutta maajoukkojen pitämiseen Aasiassa ei ole enää halukkuutta.
Toisaalta amerikkalaiset ovat tehneet selväksi, ettei heillä myöskään ole halua enää maksaa läntisen Euroopan puolustuksesta. Tämä merkitsee ankeita aikoja Natolle, jonka kustannuksista Yhdysvallat on maksanut valtaosan. Suomessakin on syytä tottua ajatukseen, että Yhdysvaltojen sotilaallinen läsnäolo Euroopassa on kohta päättymässä.
EU-maiden talouskriisi puolestaan heikentää läntisen Euroopan maiden mahdollisuuksia ja halukkuutta ylläpitää entisenlaisia asevoimia. Toistaiseksi EU:lla on ollut suhteelliset vahvat armeijat, yhteensä kaksi miljoonaa sotilasta ja sotilasmenot vuosittain yli 200 miljardia euroa. EU-maiden sotilasmenot ovat olleet neljä kertaa suuremmat kuin esimerkiksi Venäjän, eikä tämä asetelma sinänsä ole paljon muuttamassa.
Kriisinhallinnasta takaisin rauhanturvaamiseen?
EU-maissa ollaan vähentämässä yhä enemmän alueen ulkopuolisiin tehtäviin kykeneviä joukkoja. Emme siis ainakaan lähiaikoina tule näkemään Naton tai EU:n lähtevän enää samanlaisiin interventioihin, joita tehtiin Jugoslaviaan, Irakiin, Afganistaniin ja Libyaan. Veronmaksajat ovat kyllästyneet niistä aiheutuviin kustannuksiin ja myös operaatioihin pitkittymiseen.
Viimeisten 20 vuoden aikana, siis kylmän sodan päättymisen jälkeen, puhuttiin paljon Naton ja EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan kehittämisestä entistä aktiivisempaan suuntaan, ja sen eteen tehtiinkin paljon. Nyt siihen ei enää ole suurta halukkuutta, kun rahat ovat lopussa ja kokemukset muun muassa Afganistanista ovat huonoja. Nyt pyritään irtautumaan vielä käynnissä olevista operaatioista. Saattaa hyvinkin olla, että ”perinteinen”, lähinnä YK:n johtama rauhanturvaaminen nousee taas arvoonsa.