Talouskriisin kouriin läkähtyvälle USA:lle Afganistanin sota on vaarassa osoittautua vanhan lempinimensä ”imperiumien hautausmaa” veroiseksi onnettomuudeksi. Pelkästään Yhdysvalloille pitkä sota on maksanut jo lähes 500 miljardia dollaria. Tahto ja resurssit pitkällisen ja kalliin sodan ylläpitoon, saatikka usko sodan voittamisen mahdollisuuksiin ovat vähissä niin Yhdysvalloissa kuin muissa koalitiomaissa. Tarinat terrorismin voittamisesta, humaanista sodasta, ihmisoikeuksien ja tehokkaan hallinnon juurruttamisesta ja sodan voittamisesta Afganistanissa kuulostavat epäuskottavilta ja kymmenen vuoden sodankäynnin jälkeen jo lähinnä falskeilta. Lopulta Afganistanissa onkin enää kysymys siitä, miten länsi pääsisi pois tilanteesta menettämättä kasvojaan aivan totaalisesti.
Sota Afganistanissa on perustunut alusta asti voimakkaasti mielikuviin. Hyökkäämällä yhteen maailman heikoimmista ja köyhimmistä maista USA aloitti ”sodan terrorismia vastaan”. Myöhemmin koalition laajettua varsinkin Nato-johtoinen ISAF on markkinoinut ja legitimoinut käymäänsä sotaa korkeamoraalisena YK:n valtuuttamana humaanina velvollisuutena Afganistanin kansaa kohtaan, lähes epäpoliittisena humanitaarisena operaationa sekä ihmisoikeuksien ja naisten aseman edistämisenä. Nykysodissa, joihin kansainvälinen yhteisö osallistuu laajalla rintamalla, onkin hyvin pitkälti kyse eri ryhmien vakuuttamisesta yleisesti hyväksytyin ja aikaan sopivin sanankääntein, sekä sodan markkinoinnista strategisen kommunikaation keinoin. Nykysodassa paras ja uskottavin tarina voittaa, ja uskottavuuskilvan häviäjä jää helposti sodassa kakkoseksi.
Tarinat rauhanturvaajamaisista sotilaista, jotka parantavat alueen asukkaiden elinoloja, rakentavat parempaa yhteiskuntaa, infrastruktuuria ja hyviä suhteita paikallisiin; humanitaarisista sankarisotilaista, jotka toisella kädellä puolustavat demokratiaa modernein asein, ja samalla ojentavat auttavan kätensä heikoille paikallisille ovat tulleet tutuiksi viimeisen kymmenen vuoden läntisissä sota-kertomuksissa. Nämä tarinat kertovat enemmän niiden kohdeyleisöstä – sotaan osallistuvien maiden kansalaisista, meidän arvoistamme, toiveistamme ja ajattelumalleistamme – kuin sodan todellisuudesta, alueen kehittymisestä tai sodan edistymisestä. Ne kertovat siitä, millaiseen sotaan me olemme valmiita ottamaan osaa ja miten sota voidaan nykypäivänä myydä demokratiaan ja ihmisoikeuksiin uskovalle länsikansalaiselle, joka ei mielellään näkisi itseään ja kotimaataan verisen, järjettömän tai epähumaanin sodan osapuolena ja rahoittajana.
Sotabrändi esittelee lännensoturit vahvoina ja humaaneina globaaleina sotureina, jotka eivät haavoitu tai haavoita. ISAF-sotilaat esitellään pehmonalleja ja karamellia afgaanilapsille tarjoilevina hymyilevinä, mutta lihaksikkaina ja hyvin aseistettuna uudenajan sotureina. Sotilaat jakavat humanitaarista apua, kouluttavat paikallisia joukkoja taistelemaan talibaneja ja terrorismia vastaan, mahdollistavat naisten koulutuksen ja äänestämisen, sekä opettavat sivistyneitä hygieniakäytäntöjä paikallisille. Länsisotilaiden läsnäolon pitäisi tämän brändin mukaan olla lottovoitto afgaaneille; mutta sota ei vain ota loppuakseen. Jotain tuntuu olevan pahasti pielessä läntisessä sotatarinassa.
Afganistanin sodan mielikuvatarinoiden taakse kätkeytyy myös muita sisältöjä, jotka puhuttelevat länsiyleisöä päällimmäisen ja tahallisen tarinan lisäksi historiallisesti ja poliittisesti mielenkiintoisilla tavoilla. Nykyinen sotabrändi voidaankin nähdä tämän päivän maailmanpolitiikan versiona siirtomaavallan aikaisesta tarinasta ”valkoisen miehen taakasta”. Samalla kun viestitään vahvan lännen sivistävästä läsnäolosta, tullaan kertoneeksi myös heikoista, takapajuisesta ja sivistymättömästä avun kohteesta. Sodan kannatuksen ylläpidon näkökulmasta strategisten tarinoiden sivutuotteena syntyy historiasta tuttuja kolonialisoivia kertomuksia avuttomista, mutta hyväntahtoisista lapsekkaista ”villeistä”; jotka ovat ilman ” valkoisen siirtomaaherran” apua avuttomia heitä sortavia pahoja poliittisia voimia, uskonnollista ääriliikehdintää ja yleistä jälkeenjääneisyyttä vastaan.
Tämä humanitaaristen tarinoiden kääntöpuoli paljastaa läntisen yleisön alitajuisia asenteita ”globaaleja toisia” kohtaan, sekä samalla tuo tahtomattaan esiin sodan perimmäisiä, ei ääneen lausuttuja lähtökohtia; länsimaissa ei hyväksyttynä nähdyn hallinnon muuttaminen vaikka väkisin länsimalliseksi, ja maan rauhoittaminen ja kesyttäminen lännelle ei-uhkaavaksi ja sieltä kumpuavaksi nähtyjen uhkien eristäminen. Mielikuvarakentamista ja sodan imagon luomista ei voi pitää kovin onnistuneena senkään vuoksi että, kymmenen sotavuoden jälkeen ei voida millään mittarilla osoittaa, että tilanne maassa olisi parantunut, ja että brändäystarinoiden pinnalta katsotut korkeat ideaalit olisi maassa saavutettu. Sotatarinoiden ja todellisuuden välinen kuilu on liian syvä, länsikansalaiset ovat tympääntyneet epärealistiseen humaanin sodan tarinaan, ja sodan kannatus on menetetty.
Tuntuukin, että sodan pitkittyessä, useiden koalitiomaiden kyllästyttyä koko operaatioon, kritiikin sotaa kohtaan noustessa, vastarinnan sinnikkäästi kiristyessä ja lännen taloudellisen tilanteen edelleen epävakaistuessa mielikuvarakentamiselle olisi kysyntää nyt lähinnä sen suhteen, miten selittää vetäytyminen ja sodan lopettaminen parhain päin. Terroristijohtaja Osama Bin Ladenin vangitsemisen ja laittoman tappamisen voi nähdä eräänä askeleena sodan lopettamisen perustelun suuntaan, mutta pääjehun poistaminen päiväjärjestyksestä ei kuitenkaan vielä riitä tarinan loppuluvuksi. Kuinka keksiä tarina, jossa humanitaarinen sankari-länsi voisi kunniakkaasti lopettaa avustusoperaationsa kuin seinään, ja jättää avusta kiitolliset, vastaanottavaiset afgaanit pulaan? Voikin katsoa, että antamansa valheellisen positiivisen sotamielikuvan lisäksi, sotilaallisen strategisen kommunikaation legitimaatiotarinat myös vaikeuttavat sodasta irti pääsyä.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin vieraileva tutkija
