Jalat tukevasti ilmassa ja näppäinsormet tulevaisuuteen suunnattuna BisserWisser pöyhi interverkkoa tiedonjanoa lisätäkseen. Hiiren liikuttelun tuloksena BisserWisseriä kohti asteli pahaa-aavistamattomasti tiedonjulkistamisen valtio- ja Suomen Kuvalehden journalistipalkittu kirjailija ja toimittaja Rauli Virtanen. Kahden toimittajan ykkösien ja nollien vertailusta jää jälkipolville kerrottavaksi seuraavaa:
BisserWisser: Monet aikalaiseni sekä muut tuntevat sinut kirjeenvaihtajana ulkomailla ja toimittajana ylipäätään. Mikä aikonaan ajoi sinut toimittajaksi ja maailman eri kriisipesäkkeisiin?
Rauli Virtanen: Uravalinta selvisi jo koulun penkillä. Maantiedon ja historian opettajat saivat minut kiinnostumaan kansainvälisistä asioista ja äidinkielen lehtori Kauko Saraste ( toimittaja Petri Sarasteen ja kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen isä) kehotti minua hakeutumaan toimittajaksi Etelä-Suomen Sanomiin. Annos Vietnamin sotaa Uuden Suomen nuorelle toimittajalle vuonna 1972 tavallaan "koukutti".
Kaksi vuotta myöhemmin olin Kyproksessa kun Turkin armeija hyökkäsi sinne. Suomen YK-pataljoona piti toimittajasta silloin hyvää huolta.
BW: Olet julkaissut uuden kirjasi "Suezilta Afganistaniin". Miksi ja mitä jäi tuon tekemisestä käsiin? Millainen savotta kirjan tekeminen oli?
RV: Huikeita tarinoita, joista varsinkin 1950-1980 -lukujen operaatiot on syytä tuoda myös nuoremman polven tietoisuuteen. Olen kiitollinen kun niin monet rauhanturvaajat tarjosivat minulle aikaa, valokuvia ja kiintoisaa dokumenttimateriaalia. Uskon, että lukijat ymmärtävät tällaisen journalistisen kirjan olevan valikoivan ja "ei-sotilaallisen" - kymmenien tuhansien rauhanturvaajien jututtamiseen olisi mennyt hivenen enemmän aikaa :-)
BW: Mikä on suomalaisen rauhanturvaajan vahvuus ja toisaalta, se heikoin kohta?
RV: Suomalaiset ovat hyvin koulutettuja, hyvin varustettuja, rauhallisia eri alojen ammattimiehiä, joilla ei ole "herrakansojen" asennetaakkaa, vaan myötätunto sodan jalkoihin jääneen pienen ihmisen puolella.
Aikaisemmat heikkoudet liittyen mm. varustetasoon, kielitaitoon ja alkoholin käyttöön on mielestäni aika hyvin korjattu. Aika monelta haastateltavalta kuulin, kuinka vähän rauhanturvaajia on meillä aikaisemmin arvostettu, ja kuinka korkeisiin esimiesasemiin passitettiin useita kelvottomia komentajia. Se on surullista.
BW: Veikkaan, että sinulle on muodostunut näkökulma Suomen harjoittamasta sotilaallisesta kriisinhallinnasta ja ulkopolitiikasta ylipäätään. Mitä mielipiteesi sanoo: Voimmeko vielä pysyä Naton ulkopuolella vai pitäisikö olla myös siellä missä päätöksiä tehdään? Pitääkö pysyttäytyä vain YK:ssa ja EU:ssa?
RV: Käytännössähän me jo olemme Natossa - siis kentällä. Ehkä liitymme Natoon ennen Venäjää. Olen huolestunut Suomen kääpiömäisestä panostuksesta - entisellä "rauhanturvaamisen pienen suurvallan maineella" ei voi ratsastaa loputtomiin. Tutkija Jarno Limnellin mukaan Suomella ei ole visiota. Luin ihmetyksellä 8.10. STT:n uutisen: "YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyys pakottaisi Suomen lisäämään sotilaidensa määrää kriisialueilla, kertoo ulkoministeri Errkki Tuomioja..." Mielestäni tässä olisi "pakottamisen" sijaan meille mahdollisuus näyttää vihdoinkin lippua, lähettää YK:n operaatioihin 500-600 miehen pataljoonia ja saada merkittäviä johtopaikkoja muuallekin kuin UNTSO:on. No, ehkä Suomi ei pääse turvallisuusneuvostoon, ei ainakaan rauhanturvapolitiikallaan kun seuraavaksi piiloudumme Irlannin lipun taakse UNIFIL:issä.
BW: Aiotko vastaisuudessakin vaikuttaa journalismin keinoin, kuten BisserWisserkin, suomalaisen rauhanturvaajan ja rauhanturvaamisen esille tuomiseen; vai oliko tämä uusi teoksesi vain yksi irtiotto?
RV: Seuraan ja raportoin mieluusti aiheesta jatkossakin, ehkä pian taas surullisessa Afganistanissa. Nyt oli mukava saada osa rauhanturvaajakonkarien edesottamuksista ja valokuvista suuren kustantajan kautta laajan yleisön tietoisuuteen - asiantuntijat kyllä löytävät omat tietolähteensä joita on paljon ja parempia.
